Yhteenveto

Poststrukturalismi edustaa joukko asenteita ja kritiikin tyyliä, joka kehittyi kriittisenä vastauksena sosiaalisten instituutioiden taustalla olevan rakenteellisten suhteiden logiikan kasvuun ja tunnistamiseen—olivatpa ne sitten olemassa politiikan, talouden, koulutuksen, lääketieteen, kirjallisuuden tai tieteiden näkökulmasta. Poststrukturalismia ei siis tule ajatella erillisenä filosofiana, joka on olemassa erikseen omana ”rakenteenaan”—väitteenä, joka horjuttaisi sen perustavimpia asenteita. Sen sijaan jälkistrukturalismin tulisi ajatella kehittyvän tai syntyvän vain vastauksena olemassa oleviin rakenteisiin ja auttavan meitä asenteina ymmärtämään, tulkitsemaan ja muuttamaan sosiaalista ympäristöämme kyseenalaistamalla vakiintuneita merkityksiä, paljastamalla mihin tahansa järjestelmään luonnostaan kuuluvat epäselvyydet ja epämääräisyys, hylkäämällä rationalistinen hurskaus, jonka mukaan kaikki järjestelmät ovat sisäisesti johdonmukaisia ja kiertävät muuttumattoman keskuksen ympärillä, osoittamalla, kuinka diskurssit ovat voimankantajia, jotka pystyvät muuttamaan meidät alamaisiksi, ja asettamalla kannettavaksemme eettisen vastuun taakan, joka säestää vapauden hyväksymistä.

vaikka poststrukturalismi sinänsä asenteiden joukkona kieltää kaikki pyrkimykset kokonaisvaltaiseen määrittelyyn, tässä esseessä tarkastellaan kolmea suurta poststrukturalistista ajattelijaa suhteuttaakseen heidän ajatuksensa viestinnän tutkimukseen. Ensinnäkin Derridan jälkeen jälkistrukturalistinen ajattelu kehottaa purkamaan kriittisesti kaiken sellaisen diskurssin, joka näyttäytyy täysin johdonmukaisena, keskitettynä ja rationaalisena. Jälkistrukturalistiset lähestymistavat eivät siis väitä kantaa vastaan valjastamalla eri periaatteisiin perustuvia vasta-argumentteja. Sen sijaan se purkaa diskurssia miehittämällä sen ja paljastamalla sen aukot, ristiriidat, paradoksit ja lykkäykset, paljastaen siten sen vakiintuneet hierarkiat, binäärit, loogiset johtopäätökset ja periaatteet paljon löyhemmiksi ja moniäänisemmiksi kuin sen kannattajat haluavat niitä esittää. Toiseksi, Barthesin jälkeen, poststrukturalismi kieltäytyy paikantamasta mitään yksittäistä alkukohtaa tekstille, joka voi perustella sen merkityksen-erityisesti osoittamalla jotakin tekijän perustetta. Vaikka Barthes ei kiellä kirjoittajien olemassaoloa, hän kieltäytyy samastamasta tekstin merkitystä kirjailijan elämäkertaan ja aikeisiin, vaan kutsuu useita tulkintoja yksittäisten lukijoiden näkökulmasta, jotka kohtaavat tekstin ainutlaatuisena tapahtumana. Näin ollen samoin kuin puheilla ei ole yhtenäistä rakennetta, ei myöskään yksittäisillä teksteillä eikä niitä tuottavilla tekijöillä. Lopuksi, fouacultin jälkeen, poststrukturalismi kehottaa tutkimaan, miten diskurssit, tekstit ja kommunikaatioteot ovat aina sekaantuneet voimasuhteisiin, jotka vaikuttavat mahdollisiin tekoihin. Kahden ensimmäisen väittämän jälkeen poststrukturalismi ei kuitenkaan erittele näitä valtasuhteita täysin jäsenneltyinä ja determinoituneina. Voimasuhteet ovat aina dynaamisessa suhteessa vastarinnan tekoihin, jolloin vapauteen ja mahdollisuuksiin jää jatkuvasti tilaa.