vuonna 1979, kun Sony esitteli Walkman—14 unssin kasettisoittimen, sinisen ja hopean, jonka napit tekivät tyydyttävän palan painettaessa-edes Sonyn sisällä olevat insinöörit eivät olleet vaikuttuneita. Se ei ollut erityisen innovatiivinen; kasettisoittimet olivat jo olemassa, ja niin olivat kuulokkeetkin. Lisäksi Walkman pystyi soittamaan vain takaisin-se ei voinut nauhoittaa. Kuka sellaista haluaisi?

miljoonat kuluttajat, käy ilmi. 200 dollaria maksaneesta laitteesta—yli 700 dollaria nykyrahassa, joka on yhtä kallis kuin älypuhelin-tuli hetkessä hitti, sillä se myi 30000 dollarin alkutaipaleensa loppuun Japanissa. Kun se tuli myyntiin Bloomingdale ’ sissa New Yorkissa, jonotuslista venyi kahteen kuukauteen. (Walkmanin varhainen versio on nykyisin Smithsonian National Museum of American Historyn kokoelmissa.)

What was the allure? Upean, päätä täyttävän äänen yllättävä siirrettävyys. Aiemmin, jos halusit kuulla hifi-musiikkia kuulokkeilla, olit juuttunut kiinni kotistereoon. Walkman vapautti sinut. Nyt pystyi kävelemään kadulla, ja musiikki muutti koko maailman katsomisen kokemuksen. Kaikki-liikenteen sykkiminen, lumihiutaleiden vyöry, jalkakäytävällä harhailevat ohikulkijat—tuntui olevan täynnä uutta merkitystä.

”elämästä tuli elokuva”, kuten Andreas Pavel, keksijä, joka oli patentoinut Oman ur-Walkmanin prototyypin vuosia ennen Sonya, aikoinaan totesi. ”Se herätti tunteita elämässäsi. Se toi taikaa elämääsi.”Tai kuten eräs 16-vuotias Walkmanin käyttäjä kuvaili sitä historioitsija Heike Weberin kertomuksessa: ”minulla on jotenkin oma maailmani. Näen sen eri tavalla ja kuulen sen eri tavalla ja tunnen itseni vahvemmaksi.”Ihmiset käyttivät Walkmania mielialansa hallintaan ja stressin rauhoittamiseen; Hammaslääkärit plopasivat Walkman-kuulokkeita potilaalle ennen porausta. Andy Warhol viritti Manhattanin metelin: ”on kiva kuulla pavarottia autojen torvien sijaan”, hän sanoi.

laitteesta tuli myös muoti-ilmiö, modernin merkki: Sonyn mainokset esittivät rullaluistelevaa pariskuntaa, joka purjehti iloisesti mukana, Walkman piteli korkealla. Ensimmäistä kertaa, urheilu pala huippuluokan laitteisto oli muodikas, ei Dorka.

”se oli ensimmäinen massamobiililaite”, toteaa Personal Stereo-kirjan kirjoittanut Rebecca Tuhus-Dubrow. ”Se muutti ihmisten tapaa asuttaa julkista tilaa aika syvällisesti.”Se tasoitti tietä hyväksynnän matkapuhelin, nykypäivän todella kaikkialla läsnä kannettava tech.

mutta paljolti kännykän tavoin Walkman repi vuokran yhteiskuntarakenteesta. Sellaisen käyttäminen oli yleisön tahallista sulkemista. ”Se on avaruuden yksityistämistä”, Walkman-käyttäjiä 90-luvulla tutkinut Sussexin yliopiston professori Michael Bull kertoi. ”Henkilökohtaiset stereot ovat visuaalisia’ älä häiritse ’- merkkejä”, hän kirjoitti kirjassaan Sounding Out the City. Aiemmissa transistoriradioissa, joissa oli yksikorvakorut, ei ollut samaa vaikutusta. ”Kokemus Walkmanin kuuntelemisesta on äärimmäisen eristävä”, kuten musiikkikriitikko Vince Jackson kirjoitti brittilehti touchissa. ”Se viestii halusta eristäytyä muusta maailmasta napin painalluksella. Jos suljet silmäsi, voit olla missä vain.”Bull puolestaan sanoi Walkmanin kuuntelemisen olevan terveellistä, eräänlaista autonomian vakuuttelua.

paljon oli eri mieltä. Heistä se tuntui fantastisen töykeältä:” meidän avioliittomme tai sinun Sonysi”, kuten graafikko James Mihon Vaimo varoitti häntä vuonna 1980, kun hän oli New York Timesin mukaan virittänyt hänet reggaehen. Filosofi Allan Bloom, the Closing of the American Mind, esitti vastalauseen pojalle, joka tekee läksyjään Walkman päällä, ”murrosikäiselle lapselle, jonka keho sykkii orgasmimaisia rytmejä”—suurelle kirjallisuudelle eristetylle lasten sukupolvelle: ”niin kauan kuin heillä on Walkman päällä, he eivät voi kuulla, mitä suurella perinteellä on sanottavanaan.”

pian Walkman oli omaan napaan tuijottavan itsensä imemisen symboli. Kriitikot pilkkasivat narsistisia juppeja siitä, että he kuuntelivat self-help-kirjoja työmatkoillaan hyväpalkkaisiin töihin, ja pilkkasivat GenX-laiskureita siitä, että he vetelehtivät, istuivat emo-transsissa. ”Teknologia sukupolvelle, jolla ei ole enää mitään sanottavaa”, Der Spiegel raportoi.

”et voinut voittaa, vaikka kuinka sen käyttäisit”, Tuhus-Dubrow nauraa.

mielenkiintoista oli, että Sony itse oli huolissaan koneen kannustavan epäsosiaaliseen käyttäytymiseen. Sonyn pomo Akio Morita määräsi, että ensimmäiseen Walkmaniin oli sisällytettävä toinen kuulokeliitäntä—jotta kaksi voisi kuunnella yhtä aikaa. Mutta kukaan ei halunnut sitä. ”Ihmiset halusivat kuunnella itse”, Tuhus-Dubrow toteaa.

silti ihmiset todellakin loivat eloisan sosiaalisen kulttuurin Walkmanin ympärille. He jakoivat korvanappeja; he tekivät mixtapeja ystäville tai treffeille. Mixtapen tekemisestä-kotistereoiden kappaleiden yhteen ompelemisesta uuden kokoonpanon tekemiseksi-tulikin selvästi nykyaikaista toimintaa. Sanoma ei ollut missään yhdessä kappaleessa vaan niiden yhdistelmässä, jaksotuksessa. ”Mixtapet merkitsevät kulutuskulttuurin hetkeä, jolloin kuuntelijat pääsivät hallitsemaan kuulemaansa, missä järjestyksessä ja millä hinnalla”, kuten kriitikko Matias Viegener kirjoitti. Mixtapet auttoivat myös lietsomaan paniikkia tekijänoikeuksista, sillä musiikkiteollisuus käynnisti kampanjan, jonka mukaan ” Kotinauhoitus tappaa musiikin.”

se ei tietenkään tappanut musiikkia. Mutta antoi meille vilauksen tulevasta 2000—luvun maailmastamme-jossa elämme median ympäröimänä, pitäen laitetta käsissämme koko ajan.

tilaa Smithsonian magazine nyt vain 12 dollarilla

Tämä artikkeli on poiminta Smithsonian-lehden heinä-elokuun numerosta

osta