ulkopolitiikka

1800-luvun alussa Venäjän ulkopolitiikka keskittyi pääosin kolmeen länsinaapuriin, joihin se oli keskittynyt 1500-luvulta lähtien: Ruotsiin, Puolaan ja Turkkiin. Näiden maiden politiikka määritti myös Venäjän suhteet Ranskaan, Itävaltaan ja Isoon-Britanniaan.

venäläisten ja ruotsalaisten suhteet solmittiin Napoleonin aikana. Kun Napoleon tapasi Aleksanterin Tilsitissä, hän antoi tälle vapaat kädet edetä Ruotsia vastaan. Kahden vuoden sodan jälkeen, jossa venäläiset eivät aina pärjänneet hyvin, Ruotsin hallitus luovutti Suomen tsaarille vuonna 1809. Aleksanterista tuli Suomen suuriruhtinas, mutta Suomea ei liitetty Venäjän keisarikuntaan, ja sen instituutioita kunnioitettiin täysin. Kun Napoleonin entinen marsalkka Jean-Baptiste Bernadotte vuonna 1810 valittiin Ruotsin kruununperijäksi, hän ei osoittanut vihamielisyyttä Venäjää kohtaan. Vuonna 1812 hän teki sopimuksen, jossa tunnustettiin tsaarin asema Suomessa vastineeksi lupauksesta Venäjän tuesta pyrkimyksessään liittää Norja Tanskasta. Bernadotte saavutti tämän Kielin rauhansopimuksessa (14.1.1814), minkä jälkeen Venäjän ja Ruotsin, joka oli nyt pieni ja rauhallinen valtio, välit eivät olleet vakavasti levottomat.

Aleksanteri I: llä oli puolalaisen ystävänsä ruhtinas Adam Czartoryskin vaikutuspiirissä suunnitelmia Puolan vapauttamiseksi ja yhtenäistämiseksi, sillä Puola oli lakannut olemasta valtiona 1700-luvulla, jolloin se jaettiin Venäjän, Preussin ja Itävallan kesken. Napoleonin kärsittyä tappion vuonna 1805 Aleksanteri luopui näistä suunnitelmista liittoutuakseen Preussin kanssa. Vuonna 1807 Napoleon perusti Varsovan suuriruhtinaskunnaksi kutsutun riippuvuuden ja vuonna 1809 kasvatti aluettaan Itävallan kustannuksella. Aleksanterin yritykset voittaa puolalaiset puolelleen vuonna 1811 ja suostutella Itävalta tekemään heille myönnytyksiä epäonnistuivat; kun Napoleon hyökkäsi Venäjälle vuonna 1812, hänen puolalaisinaan taisteli 100 000 ensimmäisen luokan puolalaista sotilasta. Napoleonin tappion jälkeen Aleksanteri ei ollut kostonhimoinen. Hän suojeli puolalaisia kostoa janonneiden venäläisten nationalistien vaatimuksia vastaan ja pyrki jälleen kerran luomaan laajan Puolan kuningaskunnan, joka käsitti Venäjän ja Preussin 1700-luvun jaoissa liittämät alueet. Itävalta ja Britannia vastustivat häntä Wienin kongressissa 1814-15; seurannutta Puolan kuningaskuntaa, joka oli nimellisesti autonominen, mutta oli pysyvässä liitossa Venäjän keisarikunnan kanssa, käsitti vain osan Preussin ja Venäjän valloituksista.

Aleksanteri oli suosittu Puolassa jonkin aikaa vuoden 1815 jälkeen. Todellisen sovinnon puolalaisten ja venäläisten välillä tekivät kuitenkin mahdottomaksi heidän kilpailevat vaatimuksensa rajamaista, jotka olivat kuuluneet entiseen Liettuan suuriruhtinaskuntaan. Suurin osa alueen väestöstä oli valkovenäläisiä, ukrainalaisia tai liettualaisia, sen kauppaluokka oli juutalaisia ja yläluokka ja kulttuuri puolalaisia. Venäläiset tai puolalaiset eivät pitäneet valkovenäläisiä, ukrainalaisia tai liettualaisia kansoina, joilla oli oikeus päättää omista kohtaloistaan: kysymys oli siitä, tuleeko Liettuasta puolalainen vai venäläinen. Venäläiset voivat väittää, että suurin osa Liettuasta oli ollut osa ”Venäjän maata” 1300-luvulle asti, ja puolalaiset, että se oli ollut puolalainen 16. Aleksanteri tunsi jonkin verran sympatiaa Puolan näkökantaa kohtaan ja antoi puolalaisten toivoa, että hän yhdistäisi nämä maat Puolaan, mutta Venäjän tehokkaat poliittiset voimat vastustivat jyrkästi kaikkia muutoksia. Puolan toiveiden pettymys Liettuaan oli luultavasti tärkein yksittäinen syy Varsovan ja St. Pietarissa 1820-luvun lopulla, joka huipentui puolalaisten kapinaan marraskuussa 1830 ja Puolan ja Venäjän armeijoiden väliseen sotaan vuonna 1831. Se päättyi puolalaisten tappioon ja tuhansien poliittisten johtajien ja sotilaiden karkotukseen Länsi-Eurooppaan. Puolan perustuslaki ja siten sen autonomia kumottiin, ja siellä alkoi Puolan venäläistämispolitiikka.

kansainvälisillä reaktioilla Venäjän-Puolan sotaan oli jonkin verran merkitystä. Vaikka ranskan ja Britannian hallitukset eivät olleet tulleet Puolan avuksi sodan aikana, näissä maissa oli paljon sympatiaa puolalaisia kohtaan, mutta pelkkä sympatia ei kuitenkaan riittänyt vaikuttamaan Venäjän toimiin. Toisaalta Preussin ja Itävallan hallitukset tukivat voimakkaasti Venäjää. On kiistanalaista, että kolmen monarkian yhteistyö, joka jatkui seuraavien kahden vuosikymmenen ajan ja elpyi aika ajoin myöhemmin tällä vuosisadalla, ei liittynyt niinkään niiden kaunopuheisesti julistamaan lojaaliuteen monarkista hallitusta kohtaan kuin niiden yhteiseen etuun puolalaisten kukistamiseksi.

Turkki oli pitkään ollut Venäjän aluelaajentumisen pääkohde; tietynlaisen perimätiedon hitauden myötä Turkin politiikasta oli tullut lähes automaattista. Sitä vahvistivat jossain määrin uskonnolliset motiivit—romanttinen halu vapauttaa Konstantinopoli (Istanbul), ortodoksisuuden pyhä kaupunki—mutta tärkeämpää 1800-luvun jälkipuoliskolla oli halu varmistaa Venäjän viljaviennin poistuminen Mustanmeren kautta. Tiettyinä aikoina Venäjä pyrki hallitsemaan Turkkia voimakkaana liittolaisena; tämä oli sen politiikka vuosina 1798-1806 ja uudelleen 1832-1853. Kun tämä politiikka onnistui, Venäjä tuki Osmanien valtakunnan koskemattomuutta eikä esittänyt aluevaatimuksia. Kun se ei onnistunut, Venäjä pyrki horjuttamaan Turkkia tukemalla kapinoivia Balkanin kansoja tai suoremmin sodalla: näin tapahtui vuosina 1806-12, 1828-29 ja 1853-56.

yhteistyöjaksot olivat Venäjälle kannattavampia kuin konfliktit. Ensimmäisellä kaudella jooniansaarille perustettiin lupaava jalansija, josta jouduttiin luopumaan Tilsitin rauhansopimuksen jälkeen. Toisen yhteistyökauden aikana Venäjä saavutti suurta menestystä vuonna 1833 solmitulla Hünkâr Iskelesin rauhansopimuksella, joka käytännössä avasi Mustanmeren salmet venäläisille sotalaivoille. Venäjä saavutti rajallisemman mutta kestävämmän voiton kaikkien suurvaltojen ja Turkin allekirjoittamalla Salmen sopimuksella vuodelta 1841, joka kielsi ulkomaisten sotalaivojen kulun joko Dardanellien tai Bosporinsalmen kautta niin kauan kuin turkki oli rauhassa ja suojeli siten Venäjän asemaa Mustallamerellä, ellei se itse ollut sodassa Turkkia vastaan.

Venäjän ja Turkin välisen vihamielisyyden aikana Venäjän laajenemisen pääkohteena oli myöhemmin Romaniana tunnettu alue—Moldavian ja Walatšian Danubialaiset ruhtinaskunnat. Vuonna 1812 Moldavia jaettiin Venäjän ja Turkin kesken: Bessarabian nimellä kulkeva itäinen puolisko liitettiin Venäjään. Vuosien 1828-29 sodassa Venäjän armeijat marssivat ruhtinaskuntien läpi ja pysyivät sen jälkeen miehityksessä vuoteen 1834 saakka. Vuonna 1848 venäläiset palasivat turkkilaisten suostumuksella tukahduttamaan Bukarestissa puhjennutta vallankumousta. Näytti olevan vain ajan kysymys, milloin Romanian kaksi ruhtinaskuntaa liitettäisiin kokonaan Venäjään. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, koska Venäjä kärsi tappion Krimin sodassa.

Krimin sota (1853-56) soti Venäjää vastaan Iso-Britanniaa, Ranskaa ja Turkkia vastaan. Se syntyi useista väärinkäsityksistä ja diplomaattisista virheistä valtojen eturistiriidoissa Lähi-idässä, erityisesti Turkin asioissa. Sitä on kutsuttu ” tarpeettomaksi sodaksi.”Se, että Krimillä taisteltiin, johtui Itävallan diplomatiasta. Kesäkuussa 1854 Venäjän hallitus hyväksyi Itävallan vaatimuksen venäläisten joukkojen vetämisestä pois Danubian ruhtinaskunnista, ja elokuussa itävaltalaiset joukot tulivat maahan. On kiistanalaista, hyödyttikö Itävallan joukkojen läsnäolo Venäjää estämällä Ranskan ja Britannian joukkojen marssin Ukrainaan vai vahingoittiko se Venäjää estämällä joukkojaan marssimasta Istanbuliin. Tsaari paheksui Itävallan toimintaa osoittaen kiittämättömyyttä valtaa kohtaan, joka oli pelastanut Itävallan Unkarin kapinallisilta vuonna 1849. Kun britit ja ranskalaiset eivät kyenneet hyökkäämään ruhtinaskunnissa, he päättivät lähettää retkikunnan Krimille tuhoamaan Venäjän laivastotukikohdan Sevastopolissa. Siellä sota laahasi tiensä. Sota osoitti Venäjän ylimmän sotilasjohdon ja sen kuljetus-ja huoltojärjestelmän tehottomuuden. Venäjän armeijat saivat kuitenkin voittoja turkkilaisista Kaukasuksella, ja Sevastopolin puolustaminen lähes vuoden ajan oli loistava saavutus.

Hugh Seton-Watson Nicholas V. Riasanovski