sen lisäksi, että Strauss pyrki viattomampiin hankkeisiin, kuten parempaan musiikkikasvatukseen ja säveltäjien tekijänoikeussuojaan, hän pyrki myös korvaamaan ulkomaisten säveltäjien teoksia saksalaisilla teoksilla, myös omillaan. Mutta hän kieltäytyi osallistumasta musiikkimaailman ’Arjanisointiin’, erityisesti saksanjuutalaisten säveltäjien mustalle listalle; hän käytti toisinaan jopa naruja minimoidakseen taiteellisen sensuurin tai rajoittaakseen rajoittavan politiikan vaikutusta. Näistä satunnaisista konflikteista huolimatta Strauss oli yleensä hyvissä väleissä natsipuolueen kanssa (luultavasti suurin ristiriidan Lähde natsien kanssa oli hänen egonsa: nähtyään itsensä viimeisenä jonossa Saksan suurien Bachin, Mozartin, Beethovenin ja Wagnerin jälkeen, Strauss sanoi kerran: ”olen suuren vuorijonon viimeinen vuori. Minun jälkeeni tulevat tasamaat”). 70-vuotissyntymäpäivänään, 11. kesäkuuta 1934, hän sai kehystetyt nimikirjoituksella varustetut Hitlerin ja Goebbelsin muotokuvat, jotka oli omistettu ”kunnioitettavalle suurelle sävelmestarille kunnioittavalla kiitollisuudella”.

suhteet kuitenkin kiristyivät pian. Libretistinsä von Hofmannsthalin kuoltua vuonna 1929 Strauss etsi uutta ja yhtä lahjakasta yhteistyökumppania ja asettui juutalaisen kirjailijan Stefan Zweigin palvelukseen, jonka kanssa hän kirjoitti oopperan ”Die Schweigsame Frau” (”hiljainen nainen”) vuonna 1934. Teos kantaesitettiin Dresdenissä Karl Böhmin johdolla kesäkuussa 1935. Zweig, joka oli tietoinen siitä, miten heidän kumppanuutensa vaarantaisi Straussin aseman, oli yrittänyt katkaista yhteistyön, mutta Strauss kieltäytyi. 17. kesäkuuta 1935 Gestapo sieppasi Straussin zweigille lähettämän kirjeen, jossa Strauss luonnehti työtään RMK: n puheenjohtajana pelkkäksi näytelmätyöksi. Kirje johti lopulta säveltäjän pakkoeroon ja johti oopperan kaikkien jatkotuotantojen perumiseen; sitä ei esitetty enää natsi-Saksassa. Strauss kirjoitti Hitlerille henkilökohtaisen kirjeen, jossa hän vakuutti, että kirje Zweigille ”ei edusta näkemystäni maailmasta eikä todellista vakaumustani”. Hän ei koskaan saanut vastausta. Vaikka tapahtuma edusti hänen kukistumisensa alkua, se ei merkinnyt Straussin uran loppua natsi-Saksassa. Hän sävelsi Olympiahymnin, joka kantaesitettiin kesäkisoissa vain kuukausia erottamisensa jälkeen. Hänen teoksiaan esitettiin edelleen laajalti myös Saksassa. Hän varmasti oli monia lakkoja häntä vastaan, kun se tuli syytöksiä yhteistyöstä: hän oli allekirjoittanut anti-Thomas mand manifestin alkuvuodesta 1933, esimerkiksi, Ja kun esitys Juutalainen kapellimestari Bruno Walter peruttiin viime hetkellä, hän suostui sijaiseksi. Siitä huolimatta hän myös kärsi yhä enemmän natsien käsissä.

tämä kärsimys oli paitsi ammatillista myös henkilökohtaista. Straussin Miniä Alice oli juutalainen, samoin hänen lapsenlapsensa (natsien rotulain mukaan). Hän pystyi henkilökohtaisten yhteyksien avulla estämään perheensä täyden ahdistelun Kristallnachtin aikana marraskuussa 1938, ja vuonna 1942 hän muutti heidän kanssaan Wieniin, jossa he hyötyivät Hitler-Jugendin johtajan ja Wienin Gauleiter Baldur von Schirachin suojeluksesta. Sodan loppupuolella, kun Strauss oli poissa, natsit kuitenkin pidättivät Alicen ja pitivät häntä useita päiviä; Strauss pystyi hädin tuskin turvaamaan hänen vapauttamisensa, siirtäen hänet ja perheen Garmischiin, jossa heitä pidettiin kotiarestissa sodan loppuun asti. Lisäksi monet Alicen lähipiirin jäsenet karkotettiin Theresienstadtiin. Kun Straussin kirjeet, joissa pyydettiin heidän vapauttamistaan, eivät tuottaneet tulosta, säveltäjä ajoi leirille henkilökohtaisesti, mutta turhaan; kaikki kuolivat tai murhattiin, Theresienstadtissa ja muissa leireissä.

Richard Strauss kuoli 8.syyskuuta 1949 synninpäästönä kaikista natsikytköksistä.

lähteet

Kater, M. H., 1997. The Twisted Muse: Musicians and their Music in The Third Reich, Oxford: Oxford University Press.

Kater, M. H., 2000. Composers of the Nazi Era: Eight Portraits, Oxford: Oxford University Press.

Kater, M. H. & Riethmüller, A. eds., Musiikki ja natsismi: Art under Tyranny, 1933-1945, Saksa: Laaber.

Meyer, M., 1993. The Politics of Music In The Third Reich, New York: Peter Lang.

Peterson, P. ed., Zündende Lieder-Verbrannte Musik: Folgen des Nazifaschismus für Hamburger Musiker und Musikerinnen, Hampuri: VSA-Verlag.

Prieberg, F. K., 1982. Musiikki Natsivaltiossa, Frankfurt/M.: Fischer.