Philippe II, duc d ’ Orléans, myös (vuoteen 1701) duc de Chartres, (syntynyt 2.elokuuta 1674, Saint-Cloud, Ranska—kuoli 2. joulukuuta 1723, Versailles), Ranskan sijaishallitsija nuoren kuningas Ludvig XV: n aikana vuosina 1715-1723.

Philippe I: n, duc d ’Orléansin ja Pfalzin Elisabet Charlotten poika Philippe d’ Orléans tunnettiin isänsä elinaikana nimellä duc de Chartres. Vaikka hän palveli ranskan Armeijassa englantilaisia ja hollantilaisia vastaan suurliiton sodassa (1689-97), hänen setänsä Ludvig XIV sulki hänet niiden korkeiden sotilaskomennusten ulkopuolelle, joihin hän katsoi olevansa oikeutettu. Duc de Chartres kosti laiminlyömällä huolellisesti vaimoaan Françoise-Marie de bourbonia, kuninkaan suosimaa legitimoitua tytärtä. Hänen epäkunnioittavuutensa, piintynyt juoppoutensa ja hillitön käytöksensä toivat hänelle vastenmielisen maineen siinä vaiheessa, kun hän vuonna 1701 sai isänsä arvonimen. Tästä huolimatta hän sai sotilaskomennuksia Italiassa (1706) ja Espanjassa (1707-08) Espanjan perimyssodan aikana (1701-14).

veriruhtinaana orléansista tuli viisivuotiaan Ludvig XV: n sijaishallitsija Ludvig XIV: n kuoltua (1.syyskuuta 1715). Testamenttinsa määräyksillä Ludvig XIV oli kuitenkin jättänyt tosiasiallisen vallan omien kahden legitimoidun luonnollisen poikansa käsiin estääkseen Orléansia purkamasta absoluuttisen kuninkaallisen despotismin järjestelmää. Jos sairaalloinen Ludvig XV olisi kuollut, legitimoidut prinssit olisivat hylänneet Orléansin vaatimuksen kruunusta Ludvig XIV: n pojanpojan, Espanjan kuningas Filip V: n vaatimuksen hyväksi. Vahvistaakseen valtaansa sijaishallitsijana ja edistääkseen dynastisia tavoitteitaan Orléans sai Pariisin korkeimman oikeuden kumoamaan Ludvig XIV: n testamentin (12.syyskuuta 1715). Tämän jälkeen hän ryhtyi perustamaan la polysynodie—nimellä tunnettua kokeellista sovittelujärjestelmää, jonka tarkoituksena oli tuhota valtiosihteerien arvovalta ja palauttaa poliittinen valta ylimystölle. Uusi järjestelmä osoittautui niin hankalaksi ja tehottomaksi, että sijaishallitsija hajotti sen syyskuussa 1718 ja palautti valtiosihteerit virkaansa.

Orléansin ulkopolitiikka oli myös sidottu hänen dynastisiin intresseihinsä. Vuonna 1716 hän sai ministerinsä, abbé (myöhemmin kardinaali) Guillaume Dubois ’ n solmimaan Ison-Britannian, Ranskan perinteisen vihollisen, kanssa liiton, joka turvasi brittien tuen Filip V: n vaatimusta Ranskan kruununperimyksestä vastaan. Ranska ja Iso-Britannia ajautuivat sotaan Espanjaa vastaan vuonna 1719, ja seuraavana vuonna Filip V joutui luopumaan Ranskan vaatimuksistaan ja tunnustamaan Orléansin Ludvig XV: n perilliseksi.

sillä välin Orléans joutui painiskelemaan Ludvig XIV: n kalliiden sotien aiheuttamien vakavien finanssiongelmien kanssa. vuonna 1717 hän uskoi Ranskan talouden uudistamisen skotlantilaiselle pankkiirille John Law ’ lle, jonka innovaatiot johtivat kolme vuotta myöhemmin taloudelliseen katastrofiin, joka huononsi pahasti Orléansin hallinnon maineen.

Orléansin sijaishallitsijaura päättyi Ludvig XV: n tullessa täysi-ikäiseksi helmikuussa 1723. Seuraavana elokuussa herttuasta itsestään tuli pääministeri, mutta hän kuoli vain neljä kuukautta myöhemmin.