paavin erehtymättömyys, roomalaiskatolisessa teologiassa oppi, jonka mukaan paavi ei korkeimpana opettajana ja tietyin edellytyksin voi erehtyä opettaessaan uskon tai moraalin asioissa. Osana kirkon erehtymättömyyden laajempaa ymmärtämistä tämä oppi perustuu siihen käsitykseen, että kirkolle on uskottu Jeesuksen Kristuksen opetustehtävä ja että se Kristukselta saamansa toimeksiannon perusteella pysyy uskollisena tälle opetukselle Pyhän Hengen avustuksella. Sellaisena oppi on sukua, mutta erotettavissa, nuhteettomuuden käsitteelle eli opille, että kirkolle luvattu armo takaa sen sinnikkyyden ajan loppuun asti.

Lue lisää aiheesta

roomalaiskatolisuus: Pius IX

…oli ”erehtymätön” tai jopa ”erehtymätön.”Samoin sekä roomalaiskatoliset että protestanttiset teologit olivat väittäneet Raamatun olevan virheetön….

termi erehtymättömyys mainittiin harvoin varhais-ja keskiaikaisessa kirkossa. Opin arvostelijat ovat viitanneet kirkon historian eri tilaisuuksiin, joissa paavien sanotaan opettaneen harhaoppeja, joista merkittävin on Honorius I: n (625-638) tapaus, jonka Konstantinopolin kolmas Kirkolliskokous (680-681; kuudes ekumeeninen kirkolliskokous) tuomitsi.

Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen (1869-70) määritelmä, joka perustettiin huomattavan kiistan keskellä, kertoo, millä ehdoilla paavin voidaan sanoa puhuneen erehtymättömästi eli ex cathedra (”tuoliltaan” korkeimpana opettajana). Edellytyksenä on, että paavi aikoo vaatia koko kirkolta peruuttamatonta suostumusta jossakin uskon tai moraalin piirteessä. Vaikka tähän väitteeseen turvautuminen oli harvinaista ja vaikka Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa (1962-65) piispojen valtaa korostettiin, oppi pysyi 2000-luvun alussa suurena esteenä ekumeenisille pyrkimyksille ja siitä käytiin kiistanalaista keskustelua jopa roomalaiskatolisten teologien keskuudessa.