Pohtiessani, keneen taidemusiikin säveltäjään tällä viikolla sukeltaa, häkellyin niistä äärettömistä yksityiskohdista, jotka kirjekurssin keskeisistä kysymyksistä,

”mitä pidetään totena ja aitoa amerikkalaista musiikkia?”.

lähes 2 1/2 kuukautta kestäneen tutkimuksen ja luentojen jälkeen tuntuu edelleen siltä kuin olisin hädin tuskin raapaissut pintaa siitä, mikä määrittelee amerikkalaisen soundin. Ottakaamme esimerkiksi MacDowell, joka ajatteli vangitsevansa amerikkalaisen maiseman todellisen olemuksen luottamalla romantisoituun käsitykseen ”kuolevista” intiaaniheimoista. Tai Gershwin, joka onnistuneesti transkriboi jazzin musiikillisen ilmaisun sinfoniseksi asetelmaksi, lainasi laajasti perinteisistä blues -, folk-ja jazz-tyylilajeista, luodenES: n, jota määrittelee monipuolinen ja hämärä taustojen ja identiteettien kokoelma. Jopa pidennettyjä tekniikoita harjoitelleet taiteilijat, kuten Henry Cowell, luottivat Itäaasialaisiin vaikutteisiin sävelryppäittensä ja ”katoavien sointujen keskellä.”

tämä ajatusprosessi johti lopulta vuoteen 1952, jolloin yhdysvaltalainen kokeellinen säveltäjä John Cage sävelsi kappaleen 4’33”. Yhtä kuuluisa kuin kiistanalainen, teos keskittyy noin kolme liikettä (tarkoitettu tahansa väline tai yhdistelmä välineitä), joka koostuu neljä minuuttia ja kolmekymmentäkolme sekuntia hiljaisuus. Vaikka pintatasolla tämä teos voitaisiin helposti kuvata vitsi (tai jopa nähdä varhainen esimerkki siitä, mitä lapset nyt kutsuvat ”memes”), mielestäni Cagen aikomukset takana se voisi mahdollisesti tuoda hiljainen työ eturintamassa että pelätty ja ladattu olennainen kysymys.

Live-esitys 4 ’33”: https://www.youtube.com/watch?v=JTEFKFiXSx4

Richard Kostelanetzin tarkistetuissa kirjeissä ja haastatteluissa Cage esittelee ja määrittelee tarkoituksen 4’33”:

” you know that I’ve written a piece called 4’33” which have no sounds of my own making in it…4 ’ 33 ” becomes in performance the sounds ympäristö.”

sen sijaan, että hän olisi kirjoittanut omaperäisyyden vuoksi, Cage sävelsi kappaleen, johon ei kuulu säveltäjältä tai yleisöltä mitään ääniä, mikä saisi molemmat mieluiten vain tarkkailemaan lähiympäristöään. Se on esimerkki liikkeestä kohti ”ei-minkään” takaa löytyvää musiikkia ja ei-tarkoituksellisten äänien hyväksymistä taiteellisessa ympäristössä. Vaikka muut yhdysvaltalaiset säveltäjät, mukaan lukien edellä mainitut, ovat lainanneet ja työstäneet musiikillisia elementtejä monipuolisesta äänitaustasta (johtaen usein tahattomaan kulttuurisen omimisen tekoon), Cage oli ensimmäinen amerikkalainen säveltäjä, joka loi taiteellisen tilan, joka vangitsee äänen ”ympäristön”, jossa ei ole rodullisia tai etnisiä loukkauksia.

Tämä ei tarkoita sitä, että Cage voisi pitää itseään koko uransa ajan vapaana kulttuuririkkeistä (tai että tämä sävellyksen osa on luontaisesti negatiivinen), mutta 4’33” on mielenkiintoinen esimerkki säveltäjästä, joka ottaa hetkellisesti etäisyyttä tuohon todellisuuteen. Valitettavasti Cage itse piti 4 ’33”: a epäonnistuneena yrityksenä tehdä ei-dualistista jäsenneltyä musiikkikappaletta (kuten hän loi ja määritti teoksen tietyt ”rajat”), mutta se on varmasti, ellei mikään muu, kiitettävä esimerkki siitä, miten musiikin kuuntelijoiden tulisi ottaa askel taaksepäin sinfonioiden ja sonaattien maailmasta ja nauttia ympäröivästä maailmasta luonnollisista, epämääräisistä äänistä.