Japani kieltää tällä hetkellä kaksoiskansalaisuuden ristiriitaisten alueellisten ja kansallisten intressien vuoksi ja säilyttääkseen kilpailukykyisen taloudellisen etumatkan. Governance Postin toimittaja Maia Hall vaatii Japania lakkauttamaan vuoden 1950 kansalaisuuslain.

syyskuussa 2018 Naomi Osakasta tuli historian ensimmäinen grand slam-tittelin voittanut japanilainen tennispelaaja. Hän syntyi Haitilaiselle isälle ja japanilaiselle äidille, ja hänellä oli kaksoiskansalaisuus – ”oli”, joka oli operatiivinen sana, kiitos Japanin lain, joka kieltää kaksoiskansalaisuuden yli 22-vuotiaana. Osaka luopui hiljattain Yhdysvaltain kansalaisuudestaan voidakseen edustaa Japania kansainvälisissä turnauksissa. Sekä kansainväliset että japanilaiset tiedotusvälineet ovat laajalti raportoineet Osakan valinnasta, ja se on jälleen kerran tuonut esiin kaksoiskansalaisten ahdingon, kun he ovat joutuneet valitsemaan vain toisen puolen identiteetistään. Hänen hyvin näkyvä päätöksensä-hänen vaikenemisensa-oli menetetty tilaisuus ottaa kantaa tätä vanhentunutta lakia vastaan.

Japani on yksi maailman vain neljästä kehittyneestä maasta, jotka edelleen vaativat automaattista ja suoranaista kansalaisuuden menettämistä, jos toisen saa vapaaehtoisesti. Japanin oikeusministeriön mukaan Osakan asemassa on Japanissa lähes 900 000 ihmistä, joilla on kaksoiskansalaisuus jus sanguinisin eli verioikeuden kautta. Japanin vuoden 1950 kansalaisuuslaki kuitenkin kieltää kaksoiskansalaisuuden 22 ikävuoden jälkeen (kaksi vuotta täysi-ikäisyyden jälkeen lyhyen harkinta-ajan jälkeen täysi-ikäisenä). Tässä vaiheessa kansalaisten on päätettävä luopua joko Japanin tai ulkomaan passistaan. Keskeisenä talousmahtina alati globalisoituvassa maailmassa ja erityisesti maana, jonka väestö kutistuu ja ikääntyy nopeasti, Japanin olisi luovuttava tästä vanhentuneesta laista ja sallittava mahdollisuuksien mukaan kansalaistensa omaksua kulttuurinen heterogeenisyytensä.

Naomi Osaka joutui ilmoittautumaan Japanin edustajaksi ennen kuin pääsi edustamaan heitä Tokion olympialaisissa 2020, mikä oli näennäisen taktinen siirto olla isompi kala pienemmässä lammessa. Onneksi suurin osa kaksoiskansalaisuuden omaavista japanilaisista ei ole samalla tasolla tarkkailun alla kuin kansainvälinen urheilutähti. Suurimmalle osalle laki toimii implisiittisesti ”älä kysy, älä kerro” – periaatteella eikä oikeusministeriön tiukalla valvonnalla-niin monet yksinkertaisesti salaavat kaksoiskansalaisuutensa.

nykyisellä politiikalla kannustetaan parhaimmillaankin sekarotuisten ja rajat ylittävien identiteettien tukahduttamiseen, ja näin tehdessään se vain vaimentaa tärkeitä keskusteluja identiteetistä. Pahimmillaan se auttaa vaalimaan kulttuuria, jossa biracial lapset ovat alttiimpia kiusaamiselle. Koska mikään laki ei nimenomaisesti kiellä kansallisuuteen tai rotuun perustuvaa syrjintää, ei-etnisesti japanilaiset ihmiset kohtaavat jokapäiväistä syrjintää, heiltä evätään mahdollisuudet ja heidän oletetaan olevan vähemmän (tai jopa joskus mielivaltaisesti tai väärin) päteviä kuin heidän täysin (Lue: visuaalisesti) japanilaiset kollegansa. Esimerkiksi valtion ylläpitämiin virastotöihin hakevat voidaan käännyttää pois pelkästään ”ulkomaisen näköisten” vuoksi. Vuokranantajat sulkevat puhelimen, kun pelkkä ei-japanilainen nimi mainitaan. Nykyisten ja entisten kaksoiskansalaisten piirissä käydään yhä äänekkäämpää keskustelua näistä pettymyksistä, jotka perustuvat sekä sisäiseen identiteettikamppailuun että reaalimaailman syrjintään.

nykypäivän kansalaisuuspolitiikan juuret ovat Japanin 220-vuotisessa omaehtoisessa vankeudessa Edo-kaudella (1603-1868). Tänä aikana tiukkaa eristäytymispolitiikkaa käytettiin perusteluna rauhan ja vakauden turvaamiselle Japanin saaristossa. Laki on vuosien saatossa kehittynyt niin, että myös äidit voivat siirtää kansalaisuutensa lapsilleen. Nyt politiikka on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, että Japani on edistynyt avoimuuden lisäämisessä ja sitoutumisessa muuhun maailmaan, ja se toimii voimakkaana de jure-julistuksena jatkuvasta kansallisesta eristäytymisestä.

Japanin nykyinen, joskin vaitonainen perustelu vuoden 1950 lain jatkamiselle sisältää historiallisia ja nykyisiä jännitteitä naapurimaiden kanssa sodanaikaisesta käyttäytymisestä ja aluehallinnasta. Etelä-Korealla on syvä epäluottamus Japania kohtaan sen toisen maailmansodan aikaisten sotarikosten vuoksi. Japanin kolme ja puoli vuosikymmentä kestänyt siirtomaahallinto Korean niemimaalla aina toisen maailmansodan loppuun asti on jättänyt myös happaman maun, kun taas taloudelliset ja poliittiset suhteet Pohjois-Koreaan ovat täysin kehittymättömät. Suhteet Kiinaan ovat edelleen kireät johtuen Japanin usein kiistanalaisista näkemyksistä Keisarillisen Japanin joukkojen vuonna 1937 suorittaman Nanjingin verilöylyn uhreista ja vaikutuksista sekä jatkuvasta aluekiistasta Senkaku/Diaoyu-saarista.

itse aiheutettua tai ei, olisi hyödytöntä yksinkertaisesti sivuuttaa Japanin turvallisuushuolet. Kansalaisuuslaki ei kuitenkaan juuri puutu näihin mahdollisiin lojaaliuskysymyksiin. Politiikka, joka kannustaa monia olemaan ilmoittamatta kaksoiskansalaisuuttaan, vain vaikeuttaa niiden valvontaa, joilla on keskenään kilpailevat identiteetit.

Tämä laki on ulkopolitiikan kannalta ongelmallinen. Jos Japani todella pitää kiinni siitä uskosta, että nämä valtiot ovat taloudellisia kilpailijoita, sen olisi hyvä tunnustaa, että Etelä-Koreassa ja monissa muissa maissa ympäri maailmaa on myös nopeasti ikääntyvää väestöä ja siten nopeasti vähenevää työvoimaa. Joka kahdeksas tokiolainen on alle 20-vuotias maahanmuuttajataustainen, joten tuskin sopii siihen, että Japanin paras tapa kilpailla työmarkkinoilla on tehdä itsestään vähemmän haluttu paikka olla pitkällä aikavälillä niille, joilla on erilaiset identiteetit.

Japanin väestökehityksen huomioon ottaen laki asettaa haasteita pragmaattiselle politiikanteolle myös kotimaassa. Japani on yksi maailman nopeimmin hyper-ikääntyvistä ja taantuvista yhteiskunnista, mikä johtuu korkeasta elinajanodotteesta, alhaisesta syntyvyydestä, jota vauhdittaa huono työ-ja perhe-elämän tasapaino, myöhäisemmästä ja vähäisemmästä avioliitosta, naisten lisääntyneestä osallistumisesta työelämään ja korkeista elinkustannuksista. Vuoteen 2050 mennessä kolmasosan väestöstä arvioidaan olevan yli 65-vuotiaita. Koska yhä useammat vanhukset joutuvat iän vuoksi jättämään jo heikentyneet työmarkkinat ja turvautumaan henkilökohtaisiin ja valtion tukiverkostoihin, tämä rasittaa vakavasti perheitä, yhteisöjä, hyvinvointijärjestelmää ja vuorostaan taloutta.

näissä olosuhteissa Japanin pitäisi kannustaa ihmisiä jäämään tai muuttamaan sinne; se on itse asiassa yhä tietoisempi väestöllisistä rajoituksistaan. Vuonna 2018 pääministeri Shinzo Aben hallituskoalitio hyväksyi lainsäädännön, joka lieventää kansallisen maahanmuuttopolitiikkansa maahantulovaatimuksia, sallien tuhansien ulkomaalaisten työntekijöiden tulon maan merkittävän työvoimapulan lieventämiseksi. Ja silti kansalaisuuslain olemassaolo on ristiriidassa tällaisten pyrkimysten kanssa ja on intuition vastaista. Tämä johtuu siitä, että kaikista kaksoiskansalaisista ei tule Naomi Osakasta. Jos monet joutuvat määrittelemään henkilöllisyytensä vain yhden passin perusteella, he saattavat realistisesti valita toisenkin.

ja mitä jos Naomi Osaka olisi sanonut ei ja valinnut sen sijaan amerikkalaisen puolensa? Japanilaisella yhteiskunnalla on taipumus kokoontua hurmaavien, lahjakkaiden julkkisten ympärille, mistä ovat osoituksena viimeaikaiset tapaukset, joissa julkkis – ja fanivetoista aktivismia on esiintynyt monilla eri aloilla. Mutta tähän mennessä ei ole ollut niin suurta nimeä, että se olisi onnistunut tekemään sellaisen liikkeen kansalaisuuslakia vastaan. Ehkä tässä mielessä muutoksen katalysaattori on pinnallinen, mutta riittävän helppo. Äänekkäimpien – kuten Osakan-pitäisi alkaa sanoa ei. Vain tällaisen kollektiivisen kansallisen ylpeyden tunteen vallitessa hänen kaltaistaan vaikutusvaltaista henkilöä kohtaan kaksoiskansalaisuutta koskeva kysymys voisi herättää tarpeeksi suurta kiinnostusta, jotta se olisi merkityksellinen muillekin kuin kaksoiskansalaisille itselleen.

70 vuotta Japanin kansalaisuuslain voimaantulon jälkeen, kun siirrymme tulevaisuuteen ja kansojen ja kansojen väliset rajat hämärtyvät, avoin keskustelu identiteetistä tulee yhä yleisemmäksi ja tarpeellisemmaksi. Japanin kaksoiskansalaisille molempien maailmojen paras mantra menettää kaiken merkityksensä 22-vuotiaana, kun laki pakottaa toisen maailmoista luopumaan toisesta – tai piiloutumaan näkyville. Japani ei voi enää suojautua Edo-kauden isolationistisiin vaikutteisiin. Kansalaisuuslain on tullut aika antaa tilaa sille, että vapaus olla oma itsensä tunnustetaan laillisesti.

Maia Hall on puoliksi britti ja puoliksi japanilainen, joten hänellä on viime aikoina omakohtaista kokemusta Kansalaisuuslaista ja sen seurauksista.

Maia Hall on Valtiopäivämestarin ehdokas. Valmistuttuaan Edinburghin yliopistosta kielitieteen ja Japanin kielen maisteriksi hän asui ja työskenteli Kiotossa kaksi vuotta prefektuurihallituksen kansainvälisten asioiden osastolla. Maia on syvästi kiinnostunut ikääntymisestä ja sosiaalipolitiikasta, ympäristökysymyksistä ja mediasta. Hän rakastaa myös 3 R: ää: lukemista, kirjoittamista ja ramenia.