jotain on epätasapainossa Washingtonissa. Yritykset käyttävät nyt noin 2,6 miljardia dollaria vuodessa ilmoitettuihin lobbausmenoihin—yli 2 miljardia dollaria, jotka käytämme talon (1,18 miljardia dollaria) ja senaatin (860 miljoonaa dollaria) rahoittamiseen. Se on kuilu, joka on kasvanut siitä lähtien, kun yritysten lobbaus alkoi säännöllisesti ylittää yhteenlasketun edustajainhuoneen ja senaatin budjetin 2000-luvun alussa.

nykyään suurimmilla yrityksillä on yli 100 lobbaajaa edustamassa niitä, jolloin ne voivat olla kaikkialla, koko ajan. Jokaisesta dollarista, joka käytetään ammattiliittojen ja yleishyödyllisten ryhmien lobbaukseen, suuret yhtiöt ja niiden yhdistykset käyttävät nyt 34 dollaria. Niistä sadasta järjestöstä, jotka käyttävät eniten rahaa lobbaukseen, 95 edustaa johdonmukaisesti liike-elämää.

on palattava Kultaiselle ajalle löytääkseen liike-elämän näin hallitsevassa poliittisessa asemassa Yhdysvaltain politiikassa. Vaikka on totta, että moniarvoisempanakin 1950-ja 1960-luvuilla poliittinen edustus kallistui hyväosaisten suuntaan, lobbaus oli lähes tasapainossa nykynormien kanssa. Ammattiliitot olivat paljon tärkeämpiä, ja 1960-luvun yleishyödylliset ryhmät olivat paljon merkittävämpiä toimijoita. Ja hyvin harvalla yrityksellä oli omia Washingtonin lobbareita ennen 1970-lukua. siinä määrin kuin yritykset lobbasivat 1950-ja 1960-luvuilla (tyypillisesti yhdistysten kautta), ne olivat kömpelöitä ja tehottomia. ”Kun tarkastelemme tyypillistä eturyhmää”, päätteli kolme johtavaa politiikan tutkijaa vuonna 1963 tekemässään tutkimuksessa American Business and Public Policy, ” huomaamme, että sen mahdollisuudet taktikoida ovat jyrkän rajalliset, sen henkilökunta keskinkertaista, ja sen tyypillinen ongelma ei ole kongressin äänestyksiin vaikuttaminen vaan asiakkaiden ja avustajien löytäminen, jotta se ylipäätään selviäisi.”

asiat ovat nykyään aivan toisin. Liike-elämän lobbauksen kehittyminen harvasta reaktiivisesta voimasta kaikkialla läsnä olevaksi ja yhä ennakoivammaksi on yksi tärkeimmistä muutoksista Yhdysvaltain politiikassa viimeisten 40 vuoden aikana. Murroksen historian tutkiminen paljastaa, että amerikkalaisessa demokratiassa ei ole” normaalia ” liike-elämän lobbaustasoa. Sen sijaan yritysten lobbaus on kasvanut ajan myötä, ja yritysten lobbauksen itseään vahvistava laatu on yhä enemmän tullut peittoamaan kaikki muut mahdolliset vastavoimat. Se on myös muuttanut perusteellisesti sitä, miten yritykset ovat vuorovaikutuksessa hallituksen kanssa—sen sijaan, että yritykset yrittäisivät pitää hallituksen poissa liiketoiminnastaan (kuten he tekivät jo pitkään), yritykset tuovat nyt yhä enemmän hallitusta kumppaniksi ja haluavat nähdä, mitä maa voi tehdä heidän hyväkseen.

lisää tarinoita

Jos asettaisimme aikakoneemme vuoteen 1971, huomaisimme johtavan yritysjuristin kirjoittavan hartaasti, että ”kuten jokainen yritysjohtaja tietää, harvalla amerikkalaisen yhteiskunnan elementillä on nykyään yhtä vähän vaikutusvaltaa hallituksessa kuin amerikkalaisella liikemiehellä, yhtiöllä tai jopa miljoonilla yhtiön osakkeenomistajilla. Jos joku epäilee tätä, ottakoon hän liike-elämän näkökulman lobbaajan roolin kongressin valiokunnissa.”

tuo lakimies oli pian korkeimman oikeuden tuomari Lewis F. Powell Jr., jonka nyt kuuluisa ”Powell Memorandum” on kertova näkemys turhautumista, että monet yritysjohtajat tunsivat 1970-luvun alussa. kongressi oli mennyt sääntelyä humalahakuinen 1960—luvulla-vauhdittamana uuden aallon julkisen eturyhmien. Suuryritykset olivat enimmäkseen istuneet toimettomina, epätietoisina siitä, mitä tehdä.

vuonna 1972 compliance-kustannusten kasvaessa, talouskasvun hidastuessa ja palkkojen noustessa johtavien toimitusjohtajien yhteisö muodosti Business Roundtable-järjestön, joka oli omistautunut nimenomaan poliittisen vaikutusvallan kasvattamiseen. Alcoa toimitusjohtaja John Harper, yksi Roundtable perustajista, sanoi tuolloin, ” mielestäni me kaikki tunnustamme, että aika on tullut, kun meidän on lakattava puhumasta siitä, ja saada kiireinen ja tehdä jotain asialle.”

tämä eksistentiaalisen uhan tunne motivoi johtavia yhtiöitä ryhtymään vakavaan poliittiseen toimintaan. Monet aloittivat palkkaamalla ensimmäiset lobbarinsa. Ja he alkoivat voittaa. He tuhosivat suuren työlakiuudistuksen, käänsivät sääntelyä taaksepäin, laskivat verojaan ja auttoivat yleistä mielipidettä kannattamaan vähemmän hallituksen puuttumista talouteen.

1980-luvun alussa yritysjohtajat olivat ”kehräämässä” (kuten Harrisin vuonna 1982 tekemä kysely asian ilmaisi). Yritykset olisivat voineet julistaa voiton ja lähteä kotiin, jolloin ne olisivat säästäneet poliittisen osallistumisen kustannuksissa. Sen sijaan he pysyttelivät ja jatkoivat hommia. Moni syvensi sitoutumistaan politiikkaan. Loppujen lopuksi heillä oli nyt lobbaajia, jotka auttoivat heitä näkemään kaiken, mitä Washingtonissa oli vaakalaudalla, ja kaikki keinot, joilla pysyminen poliittisesti aktiivisena voisi auttaa heidän yrityksiään.

nämä lobbarit viettivät 1980-luvun opettaen yrityksille poliittisen vaikuttamisen tärkeydestä. Mutta heiltä kestäisi aikaa tulla täysin vakuuttuneiksi. Kuten eräs yhtiön lobbaaja, jota haastattelin uutta Kirjaani, the Business of America Is lobbing, kertoi minulle: ”kun aloitin, ihmiset eivät oikein ymmärtäneet hallituksen asioita. He kysyivät, miksi tarvitset Washingtonin toimiston, mitä Washingtonin toimisto tekee? Luulen, että he näkivät sen välttämättömänä pahana. Kaikilla kilpailijoillamme oli Washingtonin toimistot, joten se oli enemmän, No meidän täytyy olla läsnä siellä ja se on vain jotain meidän täytyi tehdä.”

saadakseen kaupan aikaan lobbarit joutuivat vastustamaan yritysten johtokunnissa pitkään vallinnutta käsitystä, jonka mukaan politiikka oli välttämätön paha, jota oli vältettävä mahdollisuuksien mukaan. Saadakseen yritykset panostamaan täysillä politiikkaan lobbaajien oli vakuutettava yritykset siitä, että Washington voisi olla voittokeskittymä. Heidän piti vakuuttaa, että lobbauksessa ei ollut kyse vain hallituksen pitämisestä kaukana—kyse saattoi olla myös hallituksen vetämisestä lähelle.

kuten eräs lobbari kertoi minulle (vuonna 2007), ”kaksikymmentäviisi vuotta sitten… se oli ’just keep the government out of our business, we want to do what we want to’, ja vähitellen se on muuttunut muotoon ’how can we make the government our partners? Se on muuttunut ”jätä meidät rauhaan”: ”työstetään tätä yhdessä.”Toinen yrityslobbari muisteli,” kun he aloittivat, he luulivat hallitussuhteiden tekevän jotain muuta. He luulivat sen olevan PR-kriisien hoitamista, tiedustelujen kuulemista… Pomoni kertoi, että opetit meidät tekemään asioita, joita emme tienneet pystyvämme tekemään.”

yritysten muuttuessa poliittisesti aktiivisemmiksi ja mukavammiksi 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla niiden lobbareista tuli poliittisesti visionäärisempiä. Esimerkiksi lääkeyhtiöt olivat jo pitkään vastustaneet ajatusta, että hallitus lisäisi Reseptilääkeedun Medicareen sillä teorialla, että tämä antaisi hallitukselle neuvotteluvoimaa tukkuostoksilla, mikä vähentäisi lääketeollisuuden voittoja. Mutta joskus noin 2000, teollisuuden lobbarit haaveillut rohkea ajatus ehdottaa ja tukea mitä tuli Medicare Osa D—reseptilääkkeiden hyötyä, mutta joka nimenomaisesti kielsi bulk osto—arviolta $205 miljardia hyötyä yrityksille yli 10 vuoden ajan.

mikä tekee tästä päivästä niin hyvin erilaisen kuin 1970-luvulla on se, että yrityksillä on nyt resursseja pelata hyökkäys-ja puolustuspeliä samanaikaisesti lähes missä tahansa tärkeässä asiassa. Kun kartoitin yritysten lobbaajia syistä, miksi heidän yrityksensä ylläpitivät Washingtonin toimistoa, päällimmäisenä syynä oli ” suojella yhtiötä hallituksen politiikan muutoksilta.”Asteikolla yhdestä seitsemään lobbarit antoivat tälle syylle arvosanaksi 6,2 (keskimäärin). Mutta lähellä takana, 5,7, oli ” tarve parantaa kykyä kilpailla etsimällä suotuisia muutoksia hallituksen politiikkaan.”

vaikka historian kääntäminen on ilmeisen mahdotonta, on arvokasta ymmärtää, kuinka paljon asiat ovat muuttuneet. On keinoja palauttaa tasapaino.: Investoimalla enemmän hallitukseen, erityisesti kongressiin, johtaville poliittisille päättäjille annettaisiin resursseja palkata ja pitää kokeneinta ja asiantuntevaa henkilökuntaa, ja vähennettäisiin heidän riippuvuuttaan lobbareista. Myös vähemmän resursoituja virkoja ajavat järjestöt kaipaisivat enemmän tukea. Jos historia jotain opettaa, niin sen, että maailman ei tarvitse näyttää nykyiseltä.

tämä viesti ilmestyy New America ’ s Weekly Wonk Magazinen luvalla.