I INTRODUCTION

Lymphocytic choriomeningitis (LCM) virus löydettiin samoihin aikoihin, mutta itsenäisesti kolmessa eri laboratoriossa Yhdysvalloissa. Armstrong ja Lillie (1934), jotka työskentelevät Yhdysvaltain Kansanterveyslaitoksen Hygienialaboratoriossa Bethesdassa Marylandissa (National Institutes of Healthin edeltäjä), kohtasivat sen, kun he kulkivat aivojen sisällä apinoissa ”tarttuvia materiaaleja” (ei yksityiskohtia) potilaalta C. G., joka oli kuollut vuoden 1933 St. Louisin aivotulehdusepidemiassa. Patologisen kuvan perusteella, jonka Uusi aine aiheutti inokuloiduissa apinoissa ja hiirissä, se nimettiin kokeellisen lymfaattisen koriomeningiitin virukseksi. Sen todellista lähdettä ei ole varmistettu.

Rockefeller Institute for Medical Research-tutkimuslaitoksessa Princetonissa New Jerseyssä Traub (1935) löysi valkoisista hiiristä tarttuvan aineen, joka aiheutti hiirissä sairauden, joka muistutti läheisesti Armstrongin ja Lillien kuvaamaa sairautta. Sen alkuperä jäi tuntemattomaksi, mutta villiintyneitä kotihiiriä epäiltiin. Rivers ja Scott (1935) eristivät vielä kaksi ainetta, joilla oli samanlaisia ominaisuuksia, kahden miehen, W. E.: n ja R. E. S.: n, aivo-selkäydinnesteestä, joita hoidettiin viruksen aiheuttaman aivokalvontulehduksen vuoksi Rockefeller-instituutin sairaalassa New Yorkissa. R. E. S. oli työskennellyt kyseisen instituutin siirtokunnan hiirien parissa (Traub osoitti niiden olevan saastuneita), mutta W. E. ei todennäköisesti ollut kosketuksissa tartunnan saaneisiin eläimiin (Rivers and Scott, 1936). Näiden isolaattien läheinen samankaltaisuus todettiin pian (Armstrong ja Dickens, 1935), ja nimi lymfosyyttinen koriomeningiittivirus otettiin käyttöön.

LCM-viruksen ja hiiren välisen suhteen keskeinen piirre on näennäinen paradoksi. Täysikasvuisen eläimen tartunta johtaa tyypilliseen sairauteen, joka joko päättyy kuolemaan tai johtaa toipumiseen viruksen eliminoituessa. Sen sijaan aineen käyttöönotto varhaisessa vaiheessa eli ennen syntymää tai pian syntymän jälkeen johtaa pysyvään infektioon, joka pysyy kliinisesti avoimena, vaikka virusta esiintyy koko elämän ajan suurina pitoisuuksina kaikissa elimissä (Kuva. 1).

viikuna. 1. Hiirten LCM-virustartuntaan liittyvät perusilmiöt

hiiren jatkuvan LCM-virustartunnan biologisen merkityksen tunnistivat Burnet and Fenner (1949). Yhdessä erytrosyyttikimerismin ilmiön kanssa karjan kaksosilla (Owen, 1945), se muodosti perustan heidän teorialleen immunologisesta itsensä tunnustamisesta, joka—erityisesti sen jälkeen, kun se sulautui Medawarin ja hänen kollegoidensa ”aktiivisesti hankitun suvaitsevaisuuden” käsitteeseen (Billingham et al., 1953) – oli tulla yksi hedelmällisimmistä ajatuksista modernin immunologian. Se oli myös Burnet (1955), joka huomautti, että virus oli periaatteessa vaaraton isäntä, jotta pitkäaikainen pysyvyys mahdollista, ja Hotchin (1962a) edisti käsitystä, että sairaus ja kuolema tartunnan jälkeen aikuisten hiirien ovat patologisia immuuni ilmiöitä. Nykyään monet pitävät LCM-viruksen saastuttamaa hiirtä erinomaisena järjestelmänä, jolla voidaan tutkia sellaisia erilaisia ilmiöitä kuin pysyviä virusinfektioita, viruspesifistä immunologista sietokykyä ja patologisia immuunireaktioita virustaudeissa. LCM-viruksen saastuttama hiiri on tämän luvun teema; toisin sanoen tämän agentin vuorovaikutusta hiiren isännän kanssa tarkastellaan pääasiassa. Lehmann-Grube (1971) on käsitellyt vuoteen 1969 asti julkaistua LCM-virusta koskevaa työtä; lisätietoja on Hotchin kirjoittamassa monografiassa pysyvistä ja hitaista virustartunnoista (1971). Tässä mietinnössä on pyritty tarkastelemaan kaikkia asiaankuuluvia julkaisuja niiden ilmestymisajankohdasta riippumatta, mutta talouden vuoksi vanhempia teoksia on mainittu niukasti. LCM-viruksen täydellistä lähdeluetteloa varten vuoteen 1969 asti lukijan on tutustuttava mainittuihin kertomuksiin. Lisätietoja Tämän aineen jatkotutkimuksista, jotka eivät kuulu tämän luvun soveltamisalaan ja laajentavat sitä, lukijalle viitataan kokousraportteihin ja tarkasteluartikkeleihin (Kokousraportti, 1973, 1975, 1977; Pfau, 1974; Hotchin, 1974; Cole and Nathanson, 1974; Doherty and Zinkernagel, 1974; Casals, 1975; Doherty et al., 1976a; Murphy, 1977; Zinkernagel, 1978; Zinkernagel and Doherty, 1977, 1979; Oldstone, 1975a, 1979; Oldstone and Peters, 1978; Bro-Jørgensen, 1978; Pedersen, 1979; Rawls and Leung, 1979; Buchmeier et al., 1980; Lehmann-Grube, 1972, 1975,1980a, b).