olemme tienneet ”wet-finger-around-the-wine-glass” —ideasta Renessanssiajoista lähtien-yksi ensimmäisistä ilmiöstä kirjoittaneista oli Galileo. Pockridge ja Gluck popularisoivat 1700-luvun alussa Englannissa veden virittämät lasit, joilla voi soittaa sävelmiä.

vuonna 1761 Benjamin Franklin oli Lontoossa edustamassa Pennsylvanian lainsäädäntöelintä parlamenttiin. Franklin oli hyvin kiinnostunut musiikista: hän oli taitava amatöörimuusikko, kävi säännöllisesti konserteissa ja jopa sävelsi jousikvartetin! Yksi konserteista, joihin Franklin osallistui, oli Deleval, hänen kollegansa Royal Academyssa, joka esiintyi vedellä viritetyillä viinilaseilla, jotka oli kuvioitu Pockridgen soittimen mukaan. Franklin oli lumoutunut ja päättänyt keksiä ja rakentaa ’kätevämmän’ järjestelyn.

Franklinin uusi keksintö sai ensi—iltansa vuoden 1762 alussa Marianne Davies-Lontoossa tunnettu muusikko, joka oppi soittamaan Franklinin uutta keksintöä. Aluksi Franklin nimesi sen ”glassychordiksi”, mutta vakiintui pian uuden keksintönsä nimeksi”armonica” —Italian harmoniaa tarkoittavan sanan ”armonia” mukaan. Ilmeisesti Franklin rakensi toisen soittimen neiti Daviesille, kun tämä kiersi Eurooppaa omansa kanssa, kun taas Franklin palasi Philadelphiaan omansa kanssa.

armonica teki melkoisen hitin etenkin Saksassa. Mozartin tutustutti siihen Franz Mesmer, joka käytti sitä potilaidensa ”lumoamiseen”, ja myöhemmin Mozart kirjoitti sille kaksi teosta (sooloharmonica-kappaleen sekä suuremman kvintetin armonicalle, huilulle, oboelle, alttoviululle ja sellolle). Beethoven sävelsi myös pienen kappaleen amonicalle ja kertojalle (!), ja monet silloiset kollegat sävelsivät myös sitä varten—tuolta aikakaudelta on säilynyt noin 200 kappaletta armonicalle (yksin tai muilla soittimilla).

mutta musiikillinen muoti muuttui. Musiikki oli siirtymässä Mozartin ajan suhteellisen pienistä aristokraattisista saleista 1800-luvun suuriin julkisiin konserttisaleihin, ja ilman vahvistusta sitä ei yksinkertaisesti voinut kuulla. Tänä aikana soittimia yleensä uudistettiin merkittävästi, jotta ne olisivat äänekkäämpiä suuremmissa julkisissa konserttisaleissa—piano koki suuren muutoksen Mozartin ajan ”hiljaisesta pienestä cembalosta vasaroineen” nykyiseen massiiviseen soittimeen, ja orkesterin soittimia—jousia, tuulia, messinkiä—muokattiin niiden äänenvoimakkuuden lisäämiseksi. Mutta armonicaa ei saatu äänekkäämmäksi. Konserttiarviot tuolta ajalta valittelevat sitä, että armonica kuulosti ihanalta—kun sen saattoi kuulla. Franklinin ihmeellinen keksintö hylättiin.

vahvistus ei tietenkään ole enää ongelma, mutta nykyäänkin glass armonica-esiintyjiä on maailmanlaajuisesti vain kymmenkunta.