Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari

1300-luvun puolivälissä Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin arvonimi oli hyödyllisempi dynastiankehitykselle kuin poliittisen vallan merkiksi. Keisarien sarja tähän asti tuntemattomista suvuista—Hapsburgeista, Nassausista, Wittelsbacheista ja Luxemburgeista—jotka olivat pitäneet arvonimeä vuodesta 1273 lähtien, oli valittu juuri siksi, että he eivät todennäköisesti kyenneet luomaan todellista keisarillista monarkiaa. Todellinen valta valtakunnassa oli jokaisen keisarin valinneilla ruhtinailla (vaaliruhtinailla) ja muilla aristokraateilla ja yksittäisillä kaupungeilla, jotka kilpailivat heidän kanssaan oikeuksista ja etuoikeuksista. Keisarillinen arvonimi antoi haltijalleen vain tietyt oikeudet nimittää tietynlaisia virkamiehiä, myöntää joitakin erioikeuksia ja saada tiettyjä tuloja Italiasta ja Saksasta. Se herätti myös dynastista kateutta ja poliittista vastustusta niiltä, jotka pelkäsivät liian voimakasta tai liian kunnianhimoista keisaria. Kaarle kohtasi samoja ongelmia kuin edeltäjänsä: keisarillisen hallinnon tai oikeudellisen rakenteen puute, rahan puute ja vahvan sosiaalisen tai alueellisen perustan puute, jolle vahvempi keisarillinen arvonimi voitaisiin perustaa.

Kaarle yritti ensin saada keisarikunnan järjestykseen. Nürnburgin ja Metzin keisarillisilla valtiopäivillä vuosina 1355-1356 hän antoi joukon säädöksiä, yhteisnimeltään kultainen härkä, jotka vakauttivat vaaliruhtinaiden etuoikeudet, antoivat heille virtuaalisen riippumattomuuden keisarillisesta vallasta ja tarkoittivat, että heistä tulisi vahvemman valtakunnan perusta. Vaaliruhtinaita kadehtivien sekä Kaarlen Wittelsbachin ja Hapsburgin kilpailijoiden vihamielisyys esti kuitenkin keisaria edistämästä suuresti Saksan hallituksen todellista uudistamista. Lisäksi Kaarlella oli muita keisarillisia tehtäviä. Avignonissa vuosisadan alusta lähtien sijainnut paavinistuin vaati Kaarlelta apua Italiaan paluuseen. Suuri runoilija Petrarca kirjoitti Kaarlelle anomuksen, että hän muistaisi Rooman kohtalon ja palaisi rauhoittamaan Italiaa. Vuosina 1367-1369 Kaarle teki epäonnistuneen maahantulon Italiaan. Palattuaan Prahaan kuolemaansa saakka hän keskittyi perustamaan poikiaan valta-asemiin. Hän sai vanhimman poikansa Venceslauksen (myöhemmin Venceslaus IV), joka valittiin roomalaisten kuninkaaksi ja nimitti hänet perijäkseen Böömissä ja järjesti toisen poikansa (myöhemmin keisari Sigismund) avioliiton Unkarin kuninkaan perijättären kanssa. Hänen jäljellä olevat pyrkimyksensä keskittyivät Böömin vallan laajentamiseen.