”kuten National Center for Women and Policing totesi voimakkaasti alaviitteessä,” kahdessa tutkimuksessa on havaittu, että vähintään 40 prosenttia poliisiperheistä kokee perheväkivaltaa, kun taas 10 prosenttia koko väestön perheistä kokee perheväkivaltaa.'”- Conor Friedersdorf, the Atlantic, 9/28/14

National Center for Women and Policing-sivusto on tällä hetkellä alhaalla, mutta voimme käyttää Wayback Machinea nähdäksemme, mitä Friedersdorf mainitsee. Keskuksen mainitsemat kaksi tutkimusta ovat:

• Johnson, L. B. (1991). Etulinjassa: poliisin stressi ja perheen hyvinvointi. Kuulemistilaisuus lasten, nuorten ja perheiden erityiskomiteassa edustajainhuone: 102 kongressin ensimmäinen istunto 20. toukokuuta (s.32-48). Washington DC: US Government Printing Office.
• Neidig, P. H., Russell, H. E. & Seng, A. F. (1992). Interspousal aggression in law enforcement families: a preparatory investigation. Police Studies, Vol. 15 (1), s. 30-38.

Johnsonin lähde

Johnsonin lähde on Leanor Boulin Johnsonin todistus, joka toimi tuolloin professorina Arizonan osavaltionyliopiston perhetutkimuksen laitoksella (hän on tällä hetkellä emeritus ASU: ssa). Johnson kertoo tutkineensa 728 poliisia ja 479 poliisin puolisoa ”kahdessa itärannikon poliisilaitoksessa (kooltaan kohtalainen tai suuri)”. Hänen mukaansa otos on otettu vuonna 1983, joten oletettavasti kysely tehtiin samana vuonna. Vastausprosenteista tai siitä, miten upseerit valittiin, tai siitä, miten heidät kutsuttiin osallistumaan, ei ole tietoa. 40 prosentin luku mainitaan sivulla 42:

kymmenen prosenttia puolisoista ilmoitti joutuneensa puolisonsa pahoinpitelemäksi ainakin kerran; sama prosentti väittää, että heidän lapsiaan on pahoinpidelty. Upseereilta kysyttiin vähemmän suora kysymys, eli olivatko he koskaan riistäytyneet hallinnasta ja käyttäytyneet väkivaltaisesti puolisoaan ja lapsiaan kohtaan viimeisen puolen vuoden aikana. Emme määritelleet väkivallan tyyppiä. Väkivalta on siis voitu tulkita sanalliseksi tai fyysiseksi uhkailuksi tai varsinaiseksi fyysiseksi pahoinpitelyksi. Noin 40 prosenttia kertoi käyttäytyneensä viimeisen puolen vuoden aikana ennen kyselyä väkivaltaisesti puolisoaan tai lapsiaan kohtaan. Ottaen huomioon, että 20-30 prosenttia puolisoista väitti, että heidän puolisonsa oli usein sanallisesti väkivaltainen heitä tai heidän lapsiaan kohtaan, epäilen, että merkittävä osa poliiseista määritteli väkivallan sekä sanalliseksi että fyysiseksi pahoinpitelyksi.

Neidig et al lähde

kuten Johnsonin tutkimus, Neidig et al. tutkimus nojaa poliisien omailmoituksiin. He kartoittivat 385 miespuolista upseeria, 40 naispuolista upseeria ja 115 naispuolista puolisoa, jotka ilmeisesti osallistuivat täydennyskoulutukseen ja lainvalvontakonferensseihin ”lounaisvaltiossa” (oletettavasti Arizona; Neidigin kirjoittajien Harold Russellin ja Albert Sengin institutionaalinen kytkös listattiin Tusconin poliisilaitokseksi).

perheväkivallan mittaamiseen he käyttivät ”Modified Conflict Tactics Scale”-asteikkoa, joka antaa koehenkilöille listan 25 konfliktikäyttäytymisestä ja pyytää heitä raportoimaan niiden kertojen lukumäärän viimeisen vuoden aikana ”7-pisteasteikolla, joka vaihtelee” ei koskaan ” – ”enemmän kuin 20 kertaa vuodessa””, vaikka analyyseissään he romahduttavatkin tämän ”ei koskaan” vs. ”koskaan”. He antavat esimerkkejä kohteista, jotka muodostavat ”vähäisen” ja ”vakavan” väkivallan:

he esittävät havaintonsa tässä taulukossa.

olen hieman epävarma sen tulkinnasta, mutta he sanovat, että ”ilmoitettu väkivallan tekijä, joko itse, puoliso tai molemmat, on lueteltu”, joten mielestäni tämä tarkoittaa, että 28% miesupseereista ilmoittaa aiheuttaneensa puolisolleen joko ”vähäistä tai vakavaa” väkivaltaa ja 33% kertoo saaneensa vaimoltaan vähäistä tai vakavaa väkivaltaa; 33% vaimoista sanoo aiheuttaneensa puolisolleen vähäistä tai vakavaa väkivaltaa, ja poliisivaimoista 25 prosenttia kertoo kohdanneensa vähäistä tai vakavaa väkivaltaa. Huomionarvoista on, että sekä miesupseerit että vaimojen kertomukset ovat yhtä mieltä siitä, että vaimot syyllistyvät hieman todennäköisemmin väkivaltaan kuin upseerit.

NCWP: n tiedotteessa viitattiin vertailuun yleiseen väestöön; tämä ilmeisesti tuli myös Neidig et al. paperi, joka käytti 1985 tutkimuksen tiedot National Family Violence Resurvey. Neidig ym. älä puhu siitä, miten tutkimuksessa mitattiin perheväkivaltaa, mutta kun tarkastellaan käyttöohjetta (S. 56), voidaan päätellä, että kahdessa tutkimuksessa käytettiin vertailukelpoisia tietoja. Neidig ym.taulukoissa, joissa verrataan lainvalvojien ja siviiliperheiden perheväkivaltamääriä, käytetään miespoliisien kyselyraportteja (ei poliisien vaimojen eikä naispoliisien kyselyraportteja). As Neidig et al. sanotaan, näyttää siltä, että vakavien väkivaltaisuuksien määrä on melko samanlainen lainvalvojilla ja siviiliperheillä; suurin ero näyttää olevan ”vähäisen” väkivallan määrissä.

Wrap Up

tunnustan, että aloittaessani tämän tilastollisen aarteenetsinnän, odotin lopulta, että tämä tilasto olisi surkea, mutta itse asiassa 1990-luvun alussa oli kaksi itsenäistä tutkimusta, jotka osoittivat, että perheväkivalta on melko yleistä poliisiperheissä. Johnsonin tilasto viittaa kuitenkin vain poliisien tekemään perheväkivaltaan; Neidig et al. tilastot viittaavat joko poliisien tai heidän puolisoidensa tekemään perheväkivaltaan-jos vain keskitymme poliiseihin Neidig et al. tutkimuksessa luku on 28%, joka on edelleen melko korkea.

en ole hullu, että Neidig et al. tutkimus näyttää käyttävän mukavuusnäytettä ja että molemmat tutkimukset ovat melko epämääräisiä rekrytoinnin suhteen. Toisaalta olettaisin, että mikä tahansa otosvinouma johtaisi perheväkivallan aliarvioimiseen. Toisin sanoen, poliisit, jotka jatkavat perheväkivaltaa, eivät todennäköisesti vapaaehtoisesti tee tutkimusta, jossa mitataan erilaisia henkilökohtaisia ja ammatillisia toimintahäiriöitä.