tavallisen tapahtuman kuvauksesta se etenee välittämään syvällisen ajatuksen yksinkertaisella tavalla. Se on useimpien Frostin runojen tavoin muodoltaan ja tyyliltään yksinkertainen, mutta monimutkainen ja syvällisesti ajateltu. Pakkanen on kirjoittanut sen tyhjäksi säkeistöksi, joka liikkuu rytmikkäästi ja sopii hyvin sen syvän ajattelun välittämiseen.

koivut analyysi

Kun näen koivut kaartuvan vasemmalle ja oikealle

(…)

kuten jäämyrskyt tekevät. Usein niitä on täytynyt nähdä

runoilija on itse ollut koivujen heiluttelija, ja sellaisena hän on voinut seurata niiden käyttäytymistä muun muassa taivuttamalla. Kun hän nyt näkee koivuja taivuttelemassa vasemmalle ja oikealle, eritoten seisovien puiden rivien takana, hänellä on taipumus kuvitella, että joku poika on taivuttanut niitä. Mutta sitten hän ajattelee, että koivuja ei voi taivuttaa alas niin pysyvästi poikien heiluttelulla kuin jäämyrskyillä. Voit lukea runon kokonaisuudessaan täältä.

täynnä jäätä aurinkoisena talviaamuna

(…

tässä runossa puhujana oleva runoilija sanoo lukijoille tai kuulijoille, että nämä ovat saattaneet nähdä jäällä lastattuja koivuja aurinkoisena talviaamuna sateen lakattua. Kun tuuli puhaltaa, ne tuottavat raudan kaltaisen äänen naksahtamalla itseään vasten ja muuttuvat monivärisiksi niiden kiilteessä olevien halkeamien vuoksi, jotka johtuvat niiden liikkumisesta tuulessa.

pian auringon lämpö saa heidät karistamaan kristallikuoria

(…)

luulisi, että taivaan sisempi kupoli olisi pudonnut.

auringon lämpö saa ”kristallinkuorilta” näyttävät sirpaleet putoamaan koivuista kuin niin suuret lasinsirpalekasat, että ajatellaan, että taivaan sisäkupoli on hajonnut palasiksi ja pudonnut alas särkyneen lasinsa sirpaleina.

ne raahataan kuorman mukana kuihtuneeseen murtoveteen,

(…)

niiden edellä päänsä yli kuivumaan aurinkoon.

koivut ovat kumarassa maassa kasvavan kuivan saniaisen edessä, koska niiden päällä on Lumikuorma, mutta ne eivät ole katkenneet. Niitä kuitenkin kumarretaan niin paljon niin pitkäksi aikaa, etteivät ne pysty suoristamaan itseään. Niiden rungot makaavat metsässä kaareutuneina tai kumartuneina jopa useita vuosia myöhemmin, ja pitävät lehtensä perässä maassa, kuten tytöt, jotka istuvat polvillaan ja levittävät hiuksensa päänsä yli kuivumaan auringossa.

mutta aioin sanoa, kun totuus murtui

(…)

kesä tai talvi, ja voisin soittaa yksin.

runoilijan kuvatessa ilmiötä, jossa jäämyrsky taivutti koivuja, hän ajatteli mieluummin, että joku poika, joka piti huolta lehmistään ja joka oli asunut liian kaukana kaupungista oppiakseen ja pelatakseen kaupunkipelejä, kuten peruspalloa, oli löytänyt riista-heiluvia koivuja-joita hän pystyi leikkimään aivan yksin.

yksi kerrallaan hän kukisti isänsä puut

(…)

tämän valloitettavaksi.

poika pelasi ainoaa löytämäänsä peliä eli heiluvia koivuja. Hän oli kiivennyt kaikki isänsä omistamat koivut ja taivuttanut ne heilumalla ylös ja alas, kunnes ne kaikki tulivat raajaksi eikä yksikään niistä voinut seistä pystyssä. Kaikki niiden jäykkyys oli poissa, eikä yksikään puu jäänyt pojan voittamattomaksi ja hallitsemattomaksi.

hän oppi kaiken siellä oli

(…)

niin olin minäkin aikoinaan koivujen vaihtaja.

poika oppi olemaan syöksymättä korkealta ilmassa maata kohti nopeasti, jolloin puu kaatui maahan. Hänellä oli tapana kiivetä sen ylimmät oksat ryhdikkäästi tai huolellisesti tasapainottaa itsensä samalla tuskalla ja huolenpidolla, jota yksi suo täyttäessään kuppia ääriään myöten tai jopa sen yläpuolella. Sitten hän tapasi heittää itsensä eteenpäin hänen jalat ojennettuna eteenpäin, ja kulki varovasti läpi ilman koskettaa maahan.

ja niin haaveilen palaavani olemaan.

(…)

ja palaa sitten siihen ja aloita alusta.

runoilija itse oli poikavuosinaan koivujen vaihtaja, ja nyt hän haaveilee jälleen koivujen vaihtajasta. Kun häntä vaivaavat maan huolet ja kun hän on kyllästynyt ’pohdintoihin’, kun elämä käy hänelle sietämättömän tuskalliseksi, kun joku oksa puristaa hänen silmäänsä ja hämähäkinseitit polttavat ja kutittavat hänen kasvojaan, hän haluaa löytää pakopaikan tästä maasta joksikin aikaa ja palata sinne jälleen ja aloittaa elämänsä uudelleen.

ei ehkä mikään kohtalo tahallaan ymmärrä minua väärin

(…)

voisi tehdä huonomminkin kuin olla koivujen vaihtaja.

runoilija toivoo, ettei kukaan, mukaan lukien hänen kohtalonsa, ymmärtäisi väärin hänen haluaan paeta tästä maasta tai ajattelisi, että hän haluaa päästä pois täältä koskaan palatakseen. Hänen mielestään maa on oikea paikka rakkaudelle, eikä hän tiedä parempaa paikkaa tässä suhteessa. Hän haluaisi mennä kohti taivasta heiluttamalla koivua, ja tuo hänet alas ja asettaa hänet jälleen maan päälle. Hän uskoo, että hänen olisi hyvä sekä lähteä maasta että palata takaisin maahan niin kuin heiluessaan tekee. Jos mies ei halua olla koivujen vaihtaja ja elää faktan ja mielikuvituksen kahdessa maailmassa, hän voi olla pahempi mies kuin koivujen vaihtaja.

kriittinen arvostus

runo välittää ylevää ja ylevää sanomaa rivissä ”maa on oikea paikka rakkaudelle”. Runon elämä ei koskaan pysähtynyt loppuun asti ja kuljettaa äänen läpi sarjan ylös-ja alaspäin suuntautuvia heilahduksia, jotka palauttavat ajatuksen liikkeen.

runo, ”koivut”, kääntyy episodiin: mitä se tarkoittaa, useissa liikennemuodoissa, olla pieni poika poppari koivuja. Mutta ennen kuin runo on valmis, siitä on tullut Mietiskely siitä, mikä on paras tapa lähteä maasta taivaaseen. Maasta lähteminen ei kuitenkaan ole runoilijan ainoa toive. Hän haluaa palata siihen jonkin ajan kuluttua, koska rakastaa sitä. Hän haluaa paeta maan vaikeuksia, vain palatakseen siihen nauttimaan sen tarjoamasta kauneudesta ja nautinnosta, kuten Keats.

pakkanen tuntuu uskovan ja ilmaisevan näkemyksen, jonka mukaan maan runous ei ole koskaan kuollut. Runo sisältääkin syvää ajattelua ja jaloa sanomaa yksinkertaisessa muodossaan. Lisäksi runoilija käyttää useita esineitä ja tekoja symboleina välittääkseen maailmankuvaansa.