kuten useimmat juutalaiset, jotka daven (rukoilevat) korkeina juhlapäivinä, olen Avinu Malkeinun (Isämme, kuninkaamme) lumoissa. Varsinkin kun olen davending kanssa seurakunta, joka laulaa viimeinen säkeistö yhdessä yhä uudelleen, rukous koskettaa minua syvästi. Kipeämmin kuin minään muuna aikana jumalanpalveluksen aikana tunnen rukoilevani sydämestäni.

Lue Avinu Malkeinun koko teksti

mutta kenelle? Isälleni? Kuninkaalleni? Mikään rukous ei ole auttanut minua paremmin ymmärtämään Jumalankielen vertauskuvallisuutta. Mitä avinu Malkeinun kirjoittaja tarkoittikin ”Isällämme, Kuninkaallamme”, olen varma, ettei sitä ollut tarkoitettu kirjaimellisesti otettavaksi. Loppujen lopuksi me juutalaiset emme usko, että Jumala on kenenkään biologinen isä. Samaa logiikkaa voidaan soveltaa sanaan ” kuningas.”Sekä ” isä” että ”kuningas” ovat inhimillisiä ominaisuuksia, jotka on epätäydellisesti ja riittämättömästi projisoitu jumalalliseen auttamaan meitä rukouksessa.

”Isämme”lohdutus

, mutta voidaan kysyä, kuinka hyödyllisiä nämä metaforat ovat meille nykyään. Kun jätän muut painimaan ”kuninkaan” kanssa, joka monille on kuva, joka resonoi epämiellyttävästi hierarkian ja valta-aseman kanssa, haluaisin tutkia kuvaa Jumalasta avinuna eli ”Isänämme.”Kun otetaan huomioon sen väistämätön miehisyys, onko se liian suppea metafora?

joillekin se voi olla, ja voi jäädä. Maskuliininen astia ei välttämättä kestä kaikkien rukousta. Mutta minulle se on toisin. Ymmärrän, että tämä voi johtua siitä, että olen mies (ja isä itse), mutta minusta avinun, Malkeinun, antama isällinen Kuva on erityisen vetoava.

Listen to Avinu Malkeinu (courtesy of mechon Hadar)

i understand Avinu, Malkeinu in light of another prayer that we resited during the musaf service on Rosh Hashanah, Hayom Harat Olam. (Tämän yhteyden on tehnyt R. Barukh Epstein rukouskirjan kommentaarissaan Barukh She-amarissa.) Kohta kuuluu seuraavasti: ”tänään maailma on siitetty. Kaikki luomukset ovat nykyään tuomiolla, olkootpa he lapsia tai palvelijoita. Jos ansaitsemme huomaavaisuutta lapsina, niin armahda meitä niin kuin isä armahtaa lapsiaan. Jos meidän silmämme palvelijoina rukoilevat teitä olemaan armollisia meille tuomiossa, Sinä kunnioitettu ja Pyhä.”

murskaavat perinteiset mielikuvat

minua on aina lyönyt se outo pyyntö, että Jumala armahtakoon meitä ”niin kuin isä armahtaa lapsiaan.”Miten odottamatonta! Emmekö oleta, että äiti, jonka kohdusta (rechem) me synnymme, on todellinen(R) armon lähde (rachamim)?Talmudin mukaan naisia kutsutaan rahmaniyotiksi tai ”armollisiksi.”Miten liturgi saattoi erehtyä?

liturgi lainaa tietenkin psalmia 103. Tämä Psalmi vetoaa Jumalan armon 13 ominaisuuteen ja vakuuttaa meille, että Jumala on armollinen meille ” niinkuin Isä armahtaa lapsiansa…sillä hän tietää, miten meidät on muodostettu, hän muistaa, että olemme tomua.”Tämä viittaus syntymäämme ei ratkaise aikaisempaa kysymystämme: eikö äiti, jonka kohdusta tulemme, tiedä parhaiten alkuperämme? Eikö hän olekin ”armollinen”?

tämä ongelma voidaan ratkaista kahdella tavalla. Ensiksikin psalmissa ja liturgiassa olevaa sanaa av ei voida ymmärtää ”isänä”, vaan pikemminkin ”vanhempana”.”Eihän mikään psalmissa kehitä sanan av miehisyyttä. Ehkä sana on yksinkertaisesti Raamatun kirjoittajan ja liturgin automaattinen valinta. Jumala on paradigmaattisen armollinen vanhemman hahmo. Joistakuista tämä tapa lukea avinua voi olla hyödyllinen tai houkutteleva. (On kuitenkin syytä huomata, että mikään Englanti versiot Raamatun kohta tai Hayom Harat Olam olen tarkistanut kääntää av kuin ”vanhempi”, vaikka kaikki ne kääntävät banim kuin” lapset”, ei ” pojat.”)

uhmaten suppeita määritelmiä

minusta on mielekkäämpää lukea av isänä eikä sukupuolettomana vanhempana, ja ymmärtää isyyden ja armon kummallinen vastakkainasettelu tarkoituksellisesti sekavana metaforana. Onhan Hayom Harat Olam tutkielma vastakkaisista jumalallisista kuvista. Ensin meitä muistutetaan Jumalan osasta maailman ”sikiämisessä”, silmiinpistävän naisellisesta kuvasta. Sitten kuvaamme Jumalan sekä armollisena isänä että ankarana hallitsijana. Liturgiamme saattaa kertoa meille, että Jumala on kuin isä joissakin suhteissa, mutta kuin äiti toisissa. Ehkä meidän on tarkoitus arvostaa Jumalaa odottamattoman armollisena isänä.

lisäksi yhdistämällä av rachamimin, liturgia saattaa sekoittaa odotuksemme ja paljastaa omat rajoituksemme, kun koemme ihmisten hyveiden olevan sukupuolittuneita. Ihmisen vanhemmat eivät myöskään ole (tai ei pitäisi olla) stereotypioita. Isä voi varmasti osoittaa armoa samanlaisilla mutta myös erilaisilla tavoilla kuin äiti. Äidin ei pitäisi olla perheessä ainoa myötätunnon lähde (middat ha-rachamim) eikä isän yksinomainen Ankaran oikeuden lähde (middat ha-din).

tällä tavalla ymmärrettynä armollisen isän kuva, joka esiintyy paitsi Hayom Harat Olamissa ja Avinussa, Malkeinussa, myös koko liturgiamme ajan, voi rohkaista meitä kuvittelemaan Jumalan Jumalana sen sijaan, että rajoittaisimme häntä millään tavalla. Ehkä herkkä rajoituksille käyttää ihmisen ominaisuuksia metaforina Jumalalle, liturgia tietoisesti haastaa meidät katsomaan niiden ulkopuolelle. Minä ainakin olen onnellinen siitä, että minulla on tämä monimutkainen, haastava metafora edessäni, kun rukoilen armon mestarilta armoa tuomiopäivänä.

uusintapainos Sh ’ mA: n luvalla 2.syyskuuta 1994.