Arabiliitto
1930-luvulta lähtien Hashemiittien dynastia pyrki edistämään arabien yhtenäisyyttä, mistä todistavat Irakin ja Jordanian pyrkimykset yhdistyä kolmena eri ajankohtana. ”Irakin näkökulmasta Jordanialla ei ollut paljoakaan tarjottavaa, ei taloudellisesti eikä strategisesti, vastapainoksi lukuisille vastuilleen”. Rasitteina olivat Jordanian kuningas Abdullahin maltillisuus arabien ja Israelin konfliktissa, Britannian asettama hänet virkaan sekä Abdullahin ja hänen veljenpoikansa, Irakin sijaishallitsijan ’Abd al-Ilahin epävakaat välit. Kiistakysymyksistä riippumatta maat yrittivät yhdistymistä ensimmäisen kerran vuosina 1946 ja 1947 ja kuningas Abdallah otti sen käyttöön ”johtuen hänen uudistetusta Suur-Syyrian järjestelmän edistämisestään”. Toinen kerta oli vuosina 1951 ja 1952, ja se johtui yrityksestä pelastaa Jordania ja Hashemiittien hallinta Abdullahin salamurhan jälkeen.
vuonna 1958 solmittiin kolmas liitto, joka syntyi Irakin ja Jordanian yhteisistä alueellisista intresseistä Yhdistyneen arabitasavallan laajentumista vastaan.
siirtomaavallan jälkeisinä vuosina arabimaailmassa monet voimat ajoivat yhtenäisen arabivaltion perustamista. Suosittu arabinationalismin nimellä, ja siitä tuli yhä suositumpi nuorten intellektuellien keskuudessa koko Lähi-idässä ja Irakissa 1950-luvulla. Arabinationalismista syntyi monia erilaisia versioita, joista kehittyi arabien kylmä sota. Liikkeitä johtivat monet eri johtajat, joista tunnetuin on Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser. Hänen visionsa panarabialaisesta valtiosta oli sellainen, jossa ei olisi ulkovaltojen ja erityisesti Euroopan sekaantumista maareformiin, sosialistisiin sympatioihin ja hallitsevien monarkioiden hajottamiseen. Rojalisteille ja Eurooppa-myönteisille Irakille ja Jordanialle Nasserin näkemys oli ristiriidassa niiden olemassaolon kanssa. Pääministeri Nuri al-Saidin johtama Irak ja Jordania olivat kuningas Faisal II: n aikana Hashemiittimonarkioita siitä lähtien, kun ne perustettiin vuonna 1922 brittien testamenttilahjoituksella. Irakin vallan perusta oli täysin päinvastainen kuin Nasserin, joka oli kaatanut Egyptin Oman monarkian vuonna 1952, jolloin vapaiden upseerien liike pakotti kuningas Faroukin maanpakoon.
suhdetta pan-Arabismiin vaikeutti entisestään Irakin suhde länteen ja sen neuvostovastainen eristämispolitiikka. Vuonna 1955 Irak liittyi lyhytikäiseen Bagdadin sopimukseen Yhdistyneen kuningaskunnan ja Yhdysvaltojen kehotuksesta. Sopimuksella pyrittiin estämään Neuvostoliiton laajeneminen etelään estämällä sen pääsy Lähi-idän maaöljyvaroihin ja pyrittiin estämään sitä saamasta jalansijaa alueella erityisesti väestön keskuudessa. Se liittoutui Irakin kanssa Turkin, Pakistanin, Iranin ja Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa.
vaikka al-Said näki sopimuksen takuuna Irakin valtion, hallituksensa ja Hashemiittimonarkian turvallisuudelle, Nasser Arvosteli sopimusta avoimesti ja äänekkäästi antautumiseksi ulkovalloille.
vuoden 1958 alussa Yhdistyneen arabitasavallan muodostuminen Syyrian ja Egyptin välille toi Nasserin panarabialaiset ihanteet, jotka uhkasivat molempien Hashemiittihallintojen olemassaoloa, Irakin länsirajoille. Nasserin pan-Arabismin vastapainoksi as-Said lähestyi Jordanian Hashemiittihallitusta keskustellakseen unionin muodostamisesta ja samalla lepyttääkseen Arabinationalisteja Irakin sisällä. Virallisesti 14. helmikuuta 1958 perustettu Arabiliitto eli Arabiliitto yhdisti kunkin maan ulkopolitiikan ja puolustuksen, mutta jätti suurimman osan muista kotimaisista ohjelmista kansallisen toimivallan alle. Liittovaltiosopimuksen seitsemännen artiklan mukaan arabikapinan Lipusta tuli unionin virallinen lippu.
Nuri as-Saidista tuli Arabiliiton pääministeri, sillä hän uskoi virheellisesti Irakin sotilasjohdon pitävän kuninkaan valtaistuimellaan ja hänen hallituksensa vallassa, mutta hän jätti huomiotta sunniupseerijoukkojen kasvavan opposition hallintoa vastaan. Se syrjäytti hänet ja Irakin hallituksen ja lopetti Arabiliiton kesällä 1958.