Zulu-kuningaskunnan tuho 1879-1896

1870-luvun uudisasukkaat ja siirtomaavallan aikaiset pyrkimykset saada mustat tiukan poliittisen valvonnan alle olivat heikentäneet monien afrikkalaisten yhteiskuntien saavuttamaa kovalla työllä saavutettua turvallisuutta. Tämä johtui Etelä-Afrikan takamaiden taloudellisten olojen muutoksista ja siitä johtuvasta tarpeesta varmistaa riittävä poliittinen valta afrikkalaisille – mikä takaisi turvallisuuden ja työvoiman saatavuuden. Nämä yhteisöt yrittivät vastustaa siirtomaavallan laajentamista niihin, joista yksi oli zulujen kuningaskunta.

Sir Bartle Frere nimitettiin vuonna 1879 Britannian ylikomissaariksi Etelä-Afrikkaan toteuttamaan Konfederaatiopolitiikkaa. Tällä politiikalla pyrittiin saattamaan Britannian eri siirtomaat, Buuritasavallat ja itsenäiset Afrikkalaisryhmät yhteiseen valvontaan – tavoitteena taloudellisen kehityksen politiikka. Sir Bartle Frere näki omavaraisen Zulukunnan uhkana tälle politiikalle, jota alkuperäisasukkaiden asioista vastaava ministeri Shepstone tuki. Shepstone torjui sen, että zulut olivat elvyttäneet sotilaallisen voimansa cetshwayon johdolla, mikä teki heistä enemmän uhan Etelä-Afrikan rauhalle ja hyvinvoinnille. Joulukuun 11. päivänä 1878 zuluille annettiin cetshwayon seuraajien muutaman pienen rajaloukkauksen varjolla mahdoton uhkavaatimus: heidän piti riisua aseensa ja cetshwayon luopua suvereenisuudestaan.

väistämätön hyökkäys Zulumaahan alkoi uhkavaatimuksen umpeuduttua *10.tammikuuta 1879 (KS. Se ei pirstonut zuluja, kuten Shepstone ennusti, vaan sai zulut kannattamaan kuningastaan.

monet historioitsijat pitävät 10.tammikuuta 1879 alkanutta Anglo-Zulu-sotaa, kun taas toiset väittävät, että 12. tammikuuta 1879 (ensimmäinen hyökkäys) tai 22. tammikuuta 1879 (ensimmäinen ratkaiseva Isandlwanan taistelu) merkitsi sodan alkua. Kuitenkin jopa 10 Tammikuu päivämäärä on kiistanalainen, koska monet lähteet sanovat, että uhkavaatimus todella päättyi 11 Tammikuu 1879.

Lordi Chelmsfordin komennossa brittijoukot-joista monet olivat siirtokuntalaisia (valkoisia) tai Natalin alkuperäisasukkaiden (mustia) jäseniä – alkoivat toteuttaa Zulumaan maihinnousua varten laadittua yleissuunnitelmaa. Päätavoitteena oli vallata zulujen kuninkaallinen kraali Ulundissa etenemällä sitä vastaan kolmesta suunnasta. Tämä operaatio muistutti zulujen taktiikkaa, jossa hyökättiin kolmelta puolelta keskellä olevan pääjoukon tai rintakehän avulla ja kummallakin puolella oli laajennettu vasen ja oikea ”torvi”.

eversti C. K. Pearsonin komentaman oikean eli numero I: n kolonnan tehtävänä oli ylittää tugelajoen alajuoksu ja edetä Eshowen kautta kohti Ulundia. Keskus tai pääjoukko, numero III-Kolonna, eteni Pietermaritzburgista Greytownin kautta auttamaan Mekaaria itse Lordi Chelmsfordin johdolla. Helpmekaarista keskitysjoukon oli määrä saapua Zululandiin Rorke ’ s Driftissä ja siirtyä itään kohti kuninkaallista kraalia. Vasen eli IV Kolonna, jota komensi Brevetin eversti Sir H. Evelyn Wood, joka keskittyi Utrechtiin tavoitteenaan päästä Ulundiin luoteesta. Lisäksi kaksi pienryhmää vartioi rajoja. Ensimmäinen näistä joukoista oli Brevet Col A. W. Durnfordin komentama numero II-Kolonna Krantzkopissa estääkseen zuluja ylittämästä Tugelaa. Toinen oli Lunebergin V-pylväs suojaamaan Transvaalia, joka oli liitetty Britteihin vuonna 1877 (katso kartta).

sodan ensimmäinen hyökkäys tapahtui 12.tammikuuta 1879, jolloin Batshen laaksossa sijainneen sihayon kraalin sijainti uhkasi brittikolonnan onnistunutta etenemistä. Chelmsfordin käskystä hyökkäävä joukko eteni Batshen yli hyökätäkseen kiviseen rotkoon, johon Sihayon miehet olivat perääntyneet ajaen karjansa edellään. Natalin Alkuasukasosasto osoitti haluttomuutta kohdata zulut, joista osa oli aseistautunut kiväärein. Hyökkäyksen estämiseksi myös kiviä vieritettiin alas hyökkääjien päälle ja terävän toiminnan jälkeen zulut perääntyivät, jolloin 30 kuoli, 4 haavoittui ja 10 vangittiin. Britit kärsivät kuitenkin vain 2 kaatunutta ja 15 haavoittunutta.

Isandlwanan taistelu

zulujen pääarmeija lähti Nodwengusta 17. Näitä joukkoja komentivat päälliköt ntshingwayo kaMahole Khoza ja Mavu-mengwana kaNdlela ntuli. Cetshwayo oli luvannut miehilleen, että britit lyödään ”yhdessä päivässä”.

17.tammikuuta Chelmsford ratsasti joukkoineen Isandlwanaan, jonka hän oli valinnut seuraavan leirinsä paikaksi.

Chelmsfordin miehet saapuivat 20.tammikuuta ja perustivat leirin Isandlwanan kukkulalle. Chelmsford kohtasi jonkin verran paikallisvastustajaa ja erehtyi luulemaan sitä zulujen pääjoukoksi. Tämä jakoi hänen kolumninsa, joista puolet hän otti tukeakseen noin viidentoista kilometrin päässä tapahtunutta kihlausta. Eversti Henry Pullaine jäi jäljelle jääneiden joukkojen komentajaksi, mutta ei organisoinut joukkojaan puolustuskierteiseen ”laager” – muodostelmaan, koska vaunuja tarvittaisiin pian tarvikkeiden kuljettamiseen. Eversti A. W. Durnford saapui seuraavana päivänä osaston kanssa vahvistamaan leiriä ja ottamaan komennon.

Durnford, jota kuvailtiin ”yhtä sisukkaaksi kuin leijona mutta yhtä varomattomaksi kuin lapsi”, jahtasi kiihkeästi zuluja saalistavaa seuruetta. Edetessään mabaso Heightsin harjanteen yli hän kohtasi kauhukseen 20 000 miehen vahvuisen zuluarmeijan. Zulut eivät olleet aikoneet hyökätä silloin, koska oli uusi kuu ja ”pimeänä päivänä” ei pidetty viisaana taistella. Löydettyään heillä ei kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä hyökkäykseen. Pulleine joutui siksi levittämään tulivoimaansa pitkän matkan päähän sen sijaan, että olisi keskittänyt miehensä tiiviiseen muodostelmaan.

zulut etenivät tasaisesti sarvimuodostelmassa, jonka keskiosa eli rinta painui puileen vasenta sivustaa vasten. He kärsivät suuria tappioita brittien keskittäessä tulen rintamaan, ja hyökkäys pysähtyi väliaikaisesti. Zulujen vasen sarvi saartoi durnfordin jalkaväen ja laskeutui brittien leiriin takaapäin. Tajutessaan joutuneensa piiritetyksi Pullaine yritti perääntyä pelastaakseen uhanalaisen leirin. Tämä mahdollisti zulujen Keskuksen jälleen etenemisen, ja samalla kun zulut nostivat kansallisen huudon ”uSuthu”, he asettuivat vetäytyvien brittien ja heidän leirinsä väliin. Seurasi lähitaistelu ja zulut veivät päivän. Brittijoukkojen joukko-osasto yritti muodostaa viimeisen etapin kolmen kilometrin päässä virtaavalle joelle, mutta useimmat perääntyivät Rorken ajelehtimaan tai pakenivat Mzinyathijokea pitkin zulujen ajaessa takaa. Britit menettivät 52 upseeria, 727 valkoista sotilasta ja 471 mustaa alkuperäisväestön sotilasta – kolmanneksen Chelmsfordin miehistä. Zulut, ”kuten heidän tapansa oli, eivät ottaneet vankeja Isandlwanassa, eivätkä säästäneet ihmishenkiä, vaikka anoivat armoa”. Kaikki muu jätettiin saaliiksi.

Rorken driftauksen taistelu ja jälkiseuraukset

17.Lancerien hyökkäys Ulundin taistelussa. Lähde: http://www.britishbattles.com/

päivää myöhemmin Rorke ’ s Driftissä sijaitsevalle varikolle hyökättiin cetshwayon käskyä vastaan, joka suosi puolustusstrategiaa. Briteistä isandlwanassa saadun ylivoimaisen voiton jälkeen zulujen reservijoukot, jotka eivät osallistuneet edellisen päivän taisteluun, kostivat hyökkäyksellä ”hätäisesti pystytettyyn linnakkeeseen” Rorke ’ s Driftin pieneen varuskuntaan. Täällä britit taistelivat ”kivääritulella ja pistimillä”, ja prinssi Dabulamanzin johtamat zulujoukot kärsivät 500 miehen tappiot tässä tuloksettomassa taistelussa. Tämä tarjosi briteille ”kipeästi kaivattua propagandaa zulujen menestyksen vastapainoksi Isandlwanassa”.

rannikolla oikea kolonna ohitti zulujen vastarinnan Nyezane-joella ennen etenemistään vallatakseen Aution lähetysaseman Eshowessa. Vasen kolonna osallistui myös kovaan kahakkaan Hlobane-vuoren ympärillä. Kun Keski-britit luhistuivat Isandlwanassa, vasen ja oikea reunapylväs jäivät kuitenkin näkyviin. Zulut onnistuivat katkaisemaan eversti C. K. Pearsonin oikean kolonnan rajalta, ja Pearsonin miehiä piiritettiin kolme kuukautta Eshowessa. Vasemman sivustan kolonna onnistui kuitenkin pysymään toimintakykyisenä.

Chelmsford raivasi nopeasti tiensä takaisin Nataliin. Brittiarmeijan mahti oli kokenut Ankaran torjunnan ja kaikki ajatukset brittien nopeasta voitosta lopetettiin. Toisaalta zulut itse kärsivät hirvittäviä tappioita,ja pahempaa oli tulossa.

isandlwanassa kärsityn tappion jälkeen Brittiylpeys oli palautettava, ja paikalle lähetettiin vahvistuksia. Chelmsfordin armeija eteni jälleen Zulumaahan aiheuttaen raskaita tappioita Zuluille huhtikuussa Gingindlovussa, Pearsonin kolonnan vapauttamisessa ja Khambulassa. Zulut olivat nyt takajalalla. Heinäkuussa Chelmsford hyökkäsi ondiniin ja viimeisessä hyökkäyksessä, joka tunnetaan Ulundin taisteluna, he saavuttivat ylivoimaisen sotilaallisen menestyksen. Yli 1 000 zulua sai surmansa ja Cetshwayo joutui pakenemaan turvaan, kunnes jäi elokuussa kiinni Ngomen metsässä ja karkotettiin Kapmaahan. Tämän jälkeen zuluja kehotettiin palaamaan kotiseuduilleen ja aloittamaan uudelleen tuottava toiminta. Britit kuitenkin tuskastuivat selittämään, että sota oli zulujen kuningashuonetta vastaan.

Zulumaan jako

itse sota ei ollut tuhonnut valtakuntaa, mutta myöhemmät tapahtumat jakoivat zulut ja heikensivät heidän taloudellista ja sosiaalista yhteenkuuluvuuttaan. Kun Shepstonen ’alkuperäisväestön politiikasta’ otettiin mallia, Natalin Uusi brittikomentaja Sir Garnet Wolseley jakoi valtakunnan kolmeentoista alueeseen nimitettyjen päälliköiden alaisuudessa. Heidän oli tarkoitus edustaa lähinnä šakania edeltäneiden aikojen sukulinjoja, mikä oli parhaimmillaankin hatara argumentti, varsinkin kun yksi heistä oli John Dunn, joka oli liittynyt britteihin vihollisuuksien alkaessa. Toiset olivat joko vastustaneet cetshwayota suorasukaisesti tai osoittaneet hänelle vain vähän uskollisuutta sodan aikana. Päälliköt olivat uskollisia heille, jotka olivat nimittäneet heidät, ja Britannia alkoi näin tehokkaasti hallita zulumaata välillisesti. Melmoth Osborn, joka innokkaasti tuki Shepstonen näkemyksiä, nimitettiin Britannian asukkaaksi Zululandiin.

yllättäen Zululand kärsi tämän järjestelyn seurauksena kansalaisriidoista. Ne, jotka jatkoivat vanhan Zulu-veljeskunnan kannattamista, tunnettiin usuthuina, ja heitä johti Ndabuko kaMpande, Cetshwayon veli. Heidän oli määrä joutua konfliktiin nimitettyjen päälliköiden kanssa, ja vuoteen 1887 mennessä he olivat ’taistelleet itsensä pysähdyksiin’.

lisäksi määrättiin majavero, ei ainoastaan jokaiselle majalle, vaan jokaiselle vaimolle riippumatta siitä, asuuko Maja. Wolseleyn pahamaineinen Zulumaan asutus ei ollut tuhonnut zulujen kotiseutua-valtakunnan talouden perustuotantoyksikköä – eikä zuluilta ollut riistetty heidän maataan. Hut-vero oli kuitenkin omiaan ohjaamaan osan yksittäiselle kotitalonpäälle kertyneestä ylijäämästä Brittihallitukselle. Tämän jälkeen yli 70 prosenttia Zulumaan vuotuisista hallintokustannuksista saatiin tästä verosta.

sisällissodan kiihtyessä britit tajusivat, ettei tämä ratkaisu yksinkertaisesti ollut toimiva. Cetshwayo, piispa Colenson ja hänen tyttärensä Harrietten rohkaisemana-jotka molemmat vierailivat hänen luonaan Kapkaupungissa-anoi Britannian hallitukselta lupaa vierailla Englannissa esittämässä asiaansa zulujen monarkian palauttamiseksi. Zululandissa usuthut esittivät vastaavia vetoomuksia brittiläiselle asukkaalle.

vuoden 1883 alussa Cetshwayo asetettiin takaisin kuninkaaksi, mutta hänen valtaoikeutensa olivat heikentyneet huomattavasti. Hänet suljettiin pienemmälle alueelle vihollisten ympäröimänä, ja asukas tarkkaili hänen jokaista liikettään. Niiden, jotka halusivat osoittaa uskollisuutensa Cetshwayolle, oli pakko muuttaa hänen valtakunnan keskuskaupunkiinsa. Zibhebhu, cetshwayon arkkivastustaja, joka oli uskollisempi siirtomaavallalle kuin kuningashuoneelle, valtasi suuren alueen cetshwayon pohjoisosaan ja pakotti hänen osassaan asuneet usuthulaiset palaamaan cetshwayon alueelle.

usuthujen ennalta ehkäisevä isku Zibhebhua vastaan epäonnistui. Myöhemmin zibhebhu ja Hamu, toinen nimitetyistä päälliköistä, hyökkäsivät usuthuihin. Cetshwayo kukistettiin perusteellisesti vasta rakennetussa pääkaupungissaan ondinissa vuonna 1883, ja verenvuodatus ylitti kaiken, mitä zulut olivat kokeneet cetshwayon aikana. Tilanne kärjistyi usuthujen kannalta, kun Cetshwayo kuoli loppuvuodesta 1883 – kun voimasuhteet Zulumaassa olivat nyt siirtyneet ratkaisevasti keisarilliselle hallinnolle ja sen kannattajille Zulumaassa.

viimeisenä keinona vallan palauttamiseksi Cetshwayon poika Dinuzulu solmi sopimuksen Transvaalin kanssa. Sotilaallisesti Liittouma osoittautui menestykselliseksi ja Zibhebhun armeija pakotettiin pois lojalistien alueelta. Mutta tämä sopimus tuli kalliiksi. Vastineeksi avusta buureille luvattiin laajoja alueita Zulumaan läntisellä marginaalilla, jota he kutsuivat uudeksi tasavallaksi, jonka ”pääkaupunki” oli Vryheid.

kun Transvaalerit yrittivät vaatia itselleen vielä enemmän maata kuin oli sovittu, usuthut kieltäytyivät. Tajuttuaan Zulumaan kaaoksen laajuuden britit puuttuivat asiaan. Dinuzulu sai pitää hallussaan osuutensa Keski-Zulumaasta, mutta buurit tunnustettiin myös Uuden tasavallan omistajiksi. Tämä johti siihen, että lojalistien vastustajille varattiin vara-alue. Natalissa paine Zulumaan liittämiseksi kasvoi, ja se liitettiin lähes väistämättä kruunuun vuonna 1887. Lakikokoelman julistaminen asetti Zululandin samankaltaisen ’syntyperäisen politiikan’ alaisuuteen kuin Natalissa.

usuthut asettuivat jälleen vastarintaan liittämistä vastaan, ja jälleen vaadittiin Zibhebhusin palveluita. Kapina onnistui näyttävästi lyhyen aikaa, sillä Dinuzulun johtamat usuthut käyttivät vuoristoista maastoa hyväkseen torjuakseen johtajansa pidättämään lähetetyn poliisijoukon. Zibhebhusin seuraajat joutuivat Dinuzulun hyökkäyksen kohteeksi ja joutuivat pakenemaan hätäisesti Ndwandwen kaupunginosasta. Lopulta apujoukot saapuivat, usuthut ajettiin piilopaikoistaan, mikä sai Dinuzulun antautumaan. Vuonna 1889 hänet ja hänen johtavat kannattajansa tuomittiin maanpetoksesta, todettiin syyllisiksi ja tuomittiin vankeusrangaistuksiin Saint Helenalla.

vuonna 1894 Dinuzulu armahdettiin ja hänen sallittiin palata Zulumaahan, mutta hän oli pelkkä induna eli valtion virkamies, jolla ei ollut pääasiallisia valtuuksia tai etuoikeuksia. Siirtomaiden etujen lepyttämiseksi hänen paluunsa liittyi Natalin vuonna 1897 tekemään Zulumaan liittämiseen.

kahdeksantoista vuoden jälkeen uudisasukkaiden edut olivat vallinneet zulujen maassa, ja valtakunnalle alun perin kaavaillut suunnitelmat voitiin toteuttaa. Valkoisia uudisasukkaita ja kauppiaita saapui zululandiin yhä enemmän, ja Zululand ’rekonstruoitiin’. Alue jaettiin tottelevaisten päälliköiden kesken, jotka hallitsivat rajoitetusti, ja Natalin kuvernööristä tuli Zulumaan ylin päällikkö. Tilannetta pahensivat entisestään useat luonnonkatastrofit vuosina 1894-1897. Näihin onnettomuuksiin kuuluivat heinäsirkkavitsaus, kuivuus ja vuoden 1897 tuhoisa karjaruttoepidemia, joka johti maatilojen tuotannon valtavaan vähenemiseen.

jo hutiveron määräämisen aiheuttaman stressin alla monet muut Zulumiehet pakotettiin Witwatersrandin työmarkkinoille, jotta he saisivat elantonsa riittämään ja maksaisivat veroja. Pysyvän työluokan asteittainen syntyminen perinteisen, kotieläintuotantoon ja karjanhoitoon perustuvan talouden rinnalle johti uusiin sosiaalisiin jakoihin Zulu-yhteiskunnassa.