pakollinen välimiesmenettely ja unionin kasvu Australaasiassa

korjatakseen teollisuuden heikkoutensa australaasialaiset ammattiliitot kääntyivät valtion ja lain puoleen saadakseen tukea asentamalla pakollisen välimiesmenettelyn järjestelmiä, jotka velvoittaisivat työnantajat käsittelemään niitä. Uuden-Seelannin liberaalihallitus sääti ensimmäisen tehokkaan toimenpiteen. Vuoden 1894 teollisen sovittelu-ja Välimieslain laati kyseisen hallituksen radikaalein jäsen, liberaalien joukossa ollut sosialisti William Pember Reeves. Työnantajien välimiesmenettelypäätösten noudattamatta jättämistä koskevan ongelman ratkaisemiseksi Reeves kehitti järjestelmän, jossa liittojen osallistuminen oli vapaaehtoista mutta työnantajien pakollista. Lakiin rekisteröitymisen päättänyt liitto saattoi viedä kenet tahansa työnantajan välimiesoikeuden eteen, jonka palkitsemisilla oli lainvoima.

Uuden-Seelannin lainsäädännön seurauksena Australiassa otettiin käyttöön pakollinen välimiesmenettely sekä osavaltion että liittovaltion tasolla. Tärkeimmät virstanpylväät olivat Länsi-Australian ja Uuden Etelä-Walesin säädökset vuosina 1900 ja 1901 sekä liittovaltion säädökset vuonna 1904. Uutta järjestelmää ei otettu käyttöön ilman taistelua; työnantajien vastustus oli voimakasta, ja se oli ylimitoitettu vain poliittisten voimien yhdistelmällä, johon kuuluivat liberaalit ja uudet työväenpuolueet. Uuden-Seelannin kokeilu herätti huomiota myös Britanniassa. TUC: n sisällä tukea saivat heikommat, uudemmat liitot, jotka eivät olleet vielä saavuttaneet työnantajien tunnustusta ja näkivät pakollisen välimiesmenettelyn keinona valvoa sitä. Tällaisen järjestelmän tilapäisellä käytöllä ensimmäisessä maailmansodassa oli tosiaan tämä vaikutus, mutta vuosisadan vaihteessa useimmat liitot olivat epäileväisiä. Laillisesti toimeenpantavat työehtosopimukset merkitsisivät tiiviimpää osallistumista oikeuslaitokseen, ja brittiläisiä tuomareita pidettiin kykenemättöminä antamaan puolueettomia päätöksiä työasioissa. Vuoden 1901 Taff Vale-tuomion jälkeen unionin tuki Työväenpuolueelle kehittyi nopeasti, ja tavoitteena oli taata mahdollisimman vapaa oikeuslaitoksen väliintulo. Vuoden 1906 Trade Disputes Act-laissa Brittiläiset ammattiliitot turvasivat haluamansa oikeudelliset vapaudet, ja laillisen pidättäytymisen periaate säilyi 1970-luvulle asti oleellisena Britannian työsuhteiden hoitamisessa.

erilaisessa yhteiskunnallisessa ympäristössä Australaasian liitot uskoivat pakollisen välimiesmenettelyn toimivan heidän edukseen, ja niin se osoittautui. Vuonna 1890 ei ollut juurikaan viitteitä siitä, että liittymisalttius olisi näissä maissa poikkeuksellisen suuri, mutta 20 vuotta myöhemmin Australia oli maailman eniten järjestäytynyt maa, ja unionin kattavuus oli laajentunut huomattavasti myös Uudessa-Seelannissa. Lukuun ottamatta pientä pudotusta 1920-luvun alussa, unionin jäsenmäärän kasvu Australiassa oli käytännöllisesti katsoen hillitöntä vuoteen 1927 asti, jolloin järjestäytyneen työvoiman osuus nousi 9 prosentista 47 prosenttiin. Pakollinen välimiesmenettely nimenomaisesti tunnusti ja suojeli ammattiliittoja, ja sen nojalla heikoimmatkin liitot saattoivat pakottaa työnantajat määräämään työntekijöidensä palkat ja työehdot välimiesoikeudessa. Tämä pätevyys veti rekrytointeja, ja molemmissa maissa kasvua edesauttoi tapa jakaa välitystuomioita, joiden perusteella ammattiyhdistysten jäsenet asetetaan etusijalle työelämässä. Uuden-Seelannin tapauksessa vuonna 1936 tehty muutos vuoden 1894 lainsäädäntöön mahdollisti pakollisen unionin jäsenyyden—muutos, joka johti unionin kattavuuden dramaattiseen kasvuun. Australiassa tapahtui vielä ratkaiseva käänne vuonna 1907, kun välitystuomioistuin antoi tuomion Sadonkorjuujutussa. Tämän tuomion mukaan toimeentulopalkka oli ensimmäinen maksu teollisuudelle, ja siinä asetettiin ammattitaidottoman työvoiman peruspalkka huomattavasti korkeammalle tasolle kuin nykyiset palkkatasot—palkanmääritysmenetelmä, jonka kanssa ammattiliitot voivat varmasti elää. Molemmissa maissa ammattiliittojen riippuvuus oikeudellisesta tuesta vaihteli. Ammattiliitot, joilla oli pieni tai hajanainen jäsenmäärä (ja niitä oli paljon) olivat lähes täysin riippuvaisia; mutta suuremmille ja keskittyneemmille järjestöille oli olemassa todellinen vaihtoehto suorien neuvotteluiden ja lakkotoimien muodossa.

heti ensimmäistä maailmansotaa edeltäneinä ja sen jälkeisinä vuosina tämä vaihtoehto sai kasvavaa kannatusta kaivostyöläisten, rautatieläisten ja laiturityöntekijöiden liitoissa, joissa syndikalistinen suoran toiminnan ideologia oli saanut jonkin verran vaikutusvaltaa, kuten Britanniassa. Syndikalistinen parlamentaarisen politiikan torjuminen ja vihamielisyys valtiota kohtaan kaikissa muodoissaan sai erityistä särmää pakollisen välimiesmenettelyn yhteydessä. Uudessa-Seelannissa kehittyi välimiesmenettelyä vastustanut militantti työväenliitto, ja vuosina 1912-13 satamissa ja kaivoskaupungeissa tapahtui väkivaltainen yhteenotto, mutta lakot rikkoivat työnantajat (nyt mobilisoitu välimiesmenettelyn puolustamiseksi), maanviljelijät ja hallitus. Merkittävää oli, että suurin osa liitoista arvosti Välimieslain mukaista rekisteröintiään liian korkealle liittyäkseen työelämän Keskusliittoon. Australiassa pakollinen välimiesmenettely selvisi myös lakkotoimien lisääntyneestä edunvalvonnasta ja käytännöstä. Sodan aikana ja sen jälkeen ajatus ”yhdestä suuresta liitosta”, joka yhdistäisi olemassa olevat järjestöt ja maksimoisi iskuvoiman, sai tietyn valuutan. Se näyttää viivyttäneen australialaisen vastineen syntymistä TUC: lle, jota kohti edellisen vuosisadan interkolonialistiset kongressit olivat kulkeneet. Lopulta toiveet suurenmoisemman suunnitelman toteuttamisesta hiipuivat, ja Australian Council of Trade Unions (ACTU) perustettiin vuonna 1927. Vaikka jotkut sysäyksen takana ACTU ’ s syntyminen tuli niiltä, jotka näkivät sen välineenä koordinoinnin lakon toimintaa, käytännössä sen säilyminen velkaa paljon tehtävää se suoritti liittovaltion välimiesmenettely järjestelmän edustaminen ammattiliittojen peruspalkka ja muita kansallisia testitapauksia.